Laulu hoitaa

Oi miten rakastankaan taas hoitotyötä! Tein eilen yllättäen iltavuoron tuttuun paikkaan, jossa asiakkaina on pääasiassa vanhoja ihmisiä. Tapasin taas uusia hoitajia, joiden kanssa heti tunsin syntyvän hyvän tuttavuuden. Työvuorosta lähtiessä huudeltiinkin toivotukset näkemisistä. Työpäivä ei tuonut mitään tiukkoja haasteita eteen. Kerrankin sai aikalailla vain keskittyä pelkästään ihmisiin ja kulloiseenkin hetkeen.

Erään naisen kanssa laulettiin yhdessä vielä illan päätteeksi Pieni tytöntylleröinen ja Nuoruustango. Hän ei osannut sanoa mitä haluaisi laulaa, joten odotin mitä nousee mieleeni ja aloitin rohkeasti. Tunne oli huikea, kun nainen tunsi laulut ja lauloi mukana. Paras hetki työurallani pitkään aikaan.

Lapsuudenkodissani laulettiin todella vähän. Seurakunnan päiväkerhossa varmaankin ensimmäisen kerran olen päässyt enemmän laulamaan. Koulussa koin nopeasti, että en osaa laulaa. Suuren osan elämästäni olen pitänyt laulamista syrjässä. Esikoiselle kyllä lauloin paljon unilauluja. Silloinen puolisoni sanoi kerran kuunneltuaan unilaulua, että laulan kauniisti. Se tuntui ihanalta kuulla ja on hyvä muisto, vaikka arvelinkin silloin, ettei se voinut olla totta.

Muistisairaiden ihmisten hoitotyötä tehdessäni pääsin välillä hyviin koulutuksiin. Mieleeni on erityisesti jäänyt laulamiseen liittynyt koulutushetki. En valitettavasti ole enää varma kouluttajan nimestä, vaikka muistankin hyvin hänen energiansa ja opetuksensa. Hän sai itseään laulutaidottomana pitävän hoitajankin rohkaistumaan laulamaan ihmisten kanssa. Onneksi työskentelin silloin osana työyhteisöä, jossa arvostettiin vahvasti ihmisten kanssa yhdessä laulamista ja asiakkaat mielellään osallistuivat laulutuokioihin. Muistisairaudet jättävät laulutaidon usein runtelematta. Laulamalla on mahdollisuus löytää yhteys ja ilo. Oli ihanaa oppia siitä.

Laulamisen merkityksen oivaltamisessa vaikutti suuresti Selma Vilhusen elokuva Laulu. Olen katsonut sen uudestaan ja uudestaan. Pidän elokuvan kansia kodissani hyllyssä niin, että näen ne aina ja niissä Jussi Huovisen vahvat ja viisaat kasvot. Kuuntelen hänen laulujaan yhdessä lasten kanssa välillä. Ne välittävät jotakin ikiaikaista voimaa. Rakastan elokuvaa! Elokuvassa laulettu Etähäll' on mun emoni on käsittämätön voimassaan. Ilman elokuvaa en olisi ehkä koskaan kuullutkaan sitä. Olen laulanut sitä viime vuosina paljon.

Kotini ei siis enää ole lauluton. Teen parhaani vahvistaakseni ja välittääkseni laulamisen voimaa ja taikaa. Hyödynnän sitä tilaisuuden tullen juuri arkisissa tilanteissa. Muistisairaiden ihmisten kanssa, etenkin jos hoidan vuodepotilaana jo olevaa ihmistä, laulan hänelle hiljaa. Siten luon yhteyttä välillemme ja turvallisuuden tunnetta. Omaiset yleensä tietävät rakkaidensa lempilaulut ja hoitaja voi hakea intuitiollansa myös oikeaa laulua. Eilen se onnistui minultakin!

Mieli kuin imetys

Aamulla heräsin aikaisemmin kuin muut. Olin nukkunut yön hyvin, mikä ihana tunne! Mieleni aloitti nopeasti pyörittelemään asioita. Seuratessani sen liikkeitä, koin oikeasti mieleni kuin työkaluksi, ruumiinosaksi vai kuinka sitä nyt kutsuisi. Nyt tulee todella outo vertaus, mutta tulkoon. Koin, että mieli on kuin rinnat, joilla imetetään vauvaa.  Tai paremminkin imetys tapahtumana. Keskeisen tärkeä ominaisuus ihmisessä, jota ilman oltaisiin kuoltu aikoja sitten sukupuuttoon. Niin luonnollinen, helppo, ihana juttu ja samaan aikaan sen voi joku toinen kokea luonnottomaksi, vastenmieliseksi ja se voi olla todella vaikeaa tai mahdotonta eri syistä.

Imetys tapahtuu ilman, että tarvitsee opetella kuinka maito valmistetaan. Tarvitsee osata toimia osana kokonaisuutta äiti-vauva ja antaa asioiden tapahtua. Toisille se käy helposti, toisilla se ei onnistu. Mieli sama juttu. Kontrolli ja hallinta ei toimi. Antautuminen ja tapahtumien luonnollisen kulun salliminen luo tilan mahdollisuudelle onnistua. Ja haluaisin mieleen suhtauduttavan samanlaisella lempeydellä kuin imettämiseen. Näiden yksinkertaisten asioiden äärellä voi kuitenkin tuntea itsensä niin neuvottomaksi ja hauraaksi. Varsinkin jos joutuu vertailtavaksi toisiin omasta tai toisten toimesta.

Mielen automaattisesti suoltamat ajatukset ovat olleet pitkään minulle vihollinen. Olen ollut tietoinen niiden kaappaamasta vallasta, mutta kaikista joogaharjoituksista ja meditaatiotekniikan harjoituksista huolimatta olen ollut yleensä aseeton. Ajatukseni ovat pystyneet arvaamatta kaatamaan minut. Saatan alkaa suremaan, itkemään, ahdistumaan, häpeämään, katumaan, ties mitä, varoittamatta. Lannistuneena ja häpeää tuntien olen vertaillut itseäni toisiin miettien miksi minä reagoin tietyllä tavalla, miksi muut eivät.

Luulen, että käänteen tekevää minulle on ollut oivaltaa jonkinlainen rentous ja luottamuksen kokeminen siihen, että minun ei tarvitse taistella ajatuksiani vastaan. Vaan voin luottaa siihen, että ne muuttuvat itsestään kunhan teen harjoitukseni toisaalla elämässä. Ja harjoitus ei tarkoita vain asanoihin vajoamista joogamatolla, vaikka sekin on minulle tärkeää. Päivät ovat täynnä tilanteita, joissa voi harjoitella rentoutumista, sallimista, lempeyttä, armollisuutta. Etenkin kaikkien epäonnistumisten ja raivareiden jälkeisissä synkissä vesissä voi opetella rakastamaan itseään juuri sellaisena surkeana, nolona ja epäonnistuneena.  Ei tarvitse ymmärtää analyyttisesti kuinka se tapahtuu ja missä se tapahtuu. Mieleni tapahtuu minussa ja on minulle tärkeä työkalu, se riittää. Kuin jalat, joilla kävelen. Kuin silmät, joilla katselen. Kuin rinnat, joilla ravitsen uuden elämän alkua.

Kuten viime päivien pääsiäisenvieton juhlistamisessa suvun kesken saatoin huomata, en voi huijata itseäni. Mieleni on epämiellyttävän rehellinen minulle. Se saattaa eri keinoin minut olennaisten asioiden äärelle, jos vain uskallan hieman ravistella ja katsoa eri suunnista mieleni ilmiöitä. Se pakottaa siis asioiden äärelle, mutta ei ratkaise niitä puolestamme. Jos haluamme pitää mielemme hyvänä työkaluna elämän verstaassa, meidän on jollakin tapaaa syytä antautua sen edessä, silloin emme enää ole sen vallassa, vaan teemme yhteistyötä. Luulen, että voimme aina luottaa sen ilmiöihin. Mieli ei ole oikeassa ja totuus, mutta se ilmentää meille asioita, kertoo meille tarinoita todellisuudesta, tarvitsemme sitä.

Varovainen aavistus miksi mieleni suuttui ja alkoi syytää kaikkia muita aikuisia kohtaan syytöksiä siitä, etteivät osaa olla lasten seurassa. Uskon kantavani paljon pelkoa ja häpeää omaa aikuisuuttani, vanhemmuuttani ja äitiyttäni kohtaan. Pelkään hallinnan menettämistä ja paljastumista kuinka neuvoton ja keskeneräinen olen. Haluaisin tai olen halunnut nimittäin luoda sellaisen kuvan itsestäni, että olen oikea superäiti, joka on oivaltanut vaikka mitä salaisuuksia tässä kiireisessä ajassa, jossa ihmiset ovat kadottaneet kykynsä olla vanhempia. Mieleni varjeli vielä tätä vääristyneeksi muuntunutta kuvaa itsestäni. Se halusi suojella.

Nyt, kun suloisen moninaisia ajatuksia tehtailevan mieleni kanssa yhteistyössä olen miettinyt tällaista vaihtoehtoa, tuntuu kuin jotain olisi taas murtunut hyvällä tavalla. Tuntuu kuin olisi tullut tilaa sisälläni, ei tarvitsisi kannatella jotain haitallista. Ja aina kun energiaa vapautuu jostakin, mikä on käynyt turhaksi, voi sitä alkaa suunnata rakentaakseen jotain uutta. Ehkä tämä superäiti-uskomus oli minulle tarpeellinen vielä hetki sitten. Nyt on aika luopua siitä.

Hyvin laahustettu päivä

Olen kahtena yönä nukkunut huonosti. Lapsi on herännyt yöllä valvoskelemaan muutamaksi tunniksi. Päivän olen nyt kulkenut hitaalla ja askeleet ovat painaneet. Tänään kiitin auringonpaisteesta sen vuoksi, että sain pitää aurinkolaseja päässäni lähes koko päivän. Väsyneet silmät on mukavaa kätkeä silloin, kun on liian väsynyt jakamaan väsymystään toisten kanssa.

Unenpuute tuntuu sisuksissa tietynlaiselta. On vaikeaa olla läsnäoleva. Minun on väsyneenä tarkasti muistettava mennä koko päivän ajan sieltä mistä aita on matalin. Eli teen kaiken mahdollisimman vähällä vaivalla. Olemme sopineet puolison kanssa, että silloin kun väsyttää, on lupa hyvällä omallatunnolla katsella lastenohjelmia enemmän kuin suositellaan. Herkkuruoka makaronit ketsupilla on ihan hyvä ateria tarvittaessa.

Vähäisellä energialla toimiminen on kurjaa, mutta on ollut pakko vaan hyväksyä näitä päiviä nyt olevan. Onneksi koko ajan vähemmän. Lapset nukkuvat jo aika hyvin. Olen kiitollinen puolisolleni, joka on todella lempeä. Hän tiivistää usein asiat lyhyiksi napakoiksi toteamuksiksi, joihin voi turvautua. Ei mitään väliä, vaikka koti olisi kuinka rempallaan. Kaikki ikävät jutut annetaan jo etukäteen anteeksi, koska ollaan univajeessa pienten lasten vanhempina. Univajeessa ihmiset eivät ole omia itsejään.

Keskityn väsyneinä päivinä vain olemaan kärsivällinen lapsille. Niin tein tänäänkin ja onnistuin ihan hyvin. Mitään muita odotuksia ei ollut. Illemmalla huomasin hieman energiaa palaavan taas itseeni. Jaksoin lähettää tekstiviestin ihmiselle, jonka arvelin tarvitsevan ystävällisyyttä ja ymmärrystä. Ompelin takkiin napin kiinni. Tein ruokaa ja söimme yhdessä ulkosalla. Pyykkikonekin on pyörinyt. Lapset leikkineet ja juosseet ulkona paljain varpain.

Tällaisen päivän jälkeen tekisi mieli melkein halata itseään kiitokseksi siitä kuinka hyvin onnistui jakamaan vähät voimat. "Kiitos hyvin laahustetusta päivästä! Selvisit hienosti! Toivottavasti nukut ensi yönä hyvin. Kannattaisi varmaan sulkea jo tietokone ja mennä nukkumaan. Olet rakas."

Ruokahetkistä kiukuttelua osa 2

Onneksi otin eilen illalla vielä aikaa kirjoittaa purkaakseni ärtymystäni auki. Tunsin olleeni raskaissa tunnelmissa muutaman päivän. Ärtymys oli noussut helposti pintaan. Harmitti huonot tuuleni, koska saimme pääsiäisen pyhien vuoksi koko perhe viettää rauhassa aikaa yhdessä. En olisi halunnut pilata mukavia päiviä. Enkä ollut saanut kiinni mistään ajatuksesta, joka auttaisi ymmärtämään mikä nyt oli vikana.

Unen voima on yleensä lämmin, turvallinen ja vahva. Usein asiat vain ratkeavat yöunien jälkeen. Tänään uni ei ollut ratkaissut ärtymystäni. Jatkoin sitkeästi suoranaista paasaamista kaikenlaisista aiheista aamiaisen aikana. Puoliso pyysi jo rauhoittumaan ja toivoi puheenaiheen vaihtamista. Miten raivostuttavaa! Miksei se ymmärrä kuinka tärkeää on nyt paasata, tunsin.

Aamun aikana jostain tulvahti mieleeni Mili Kaikkonen. Ihan tyhjästä. Facebookissa aikoinani olin seurannut häntä, kuunnellut Vaiheessa radio-ohjelmaa ja lukenut hänen kirjansa. Siitä oli kuitenkin aikaa jo. Facebook-tilinikin on ollut suljettuna jo pian vuoden. Mutta googlasin nopeasti ja huomasin hänen aloittaneen podcastin. Podcastien kuunteleminen onnistuu samalla kun laittaa pyykkiä kuivumaan ja tiskaa astioita. Olin riemuissani!

Kuuntelin heti kaksi jaksoa. Välillä vedet tulvahti silmiin, välillä vain mieleni lepäsi kuunnellessa. Ihana Mili! Emme ole koskaan tavanneet, mutta saan häneltä aina ihan hirveästi. Ja niin nytkin. Hän kuvasi omaa arkista tilannetta elämässään, joka oli nostanut ärtymyksen pintaan ja miten tilanne oli hänelle auennut ja mitä hän oli siitä ymmärtänyt. Jotain lukkoja mureni itsessäni kuunnellessani Miliä. Tajusin eilisen kiukustumiseni muihin ihmisiin olevan täysin peili omille sävyilleni, uskomuksilleni, etenkin kaikille kielteisille tuntemuksilleni, jotka haluaisin haudata jonnekin.

Pääsiäisen jatkuessa, ison suvun kesken, oli meillä ilo taas tänäänkin kokoontua yhteen ruokailemaan hieman eri kokoonpanossa kuin eilen. Mutta mukanani oli luonnollisesti ihana henkisen kasvun kouluttajani, eli 2-vuotiaani, ei-sanojensa kanssa. Milin podcastin kuunteleminen oli rauhoittanut mieltäni. Erityisesti minua oli koskettanut hänen toteamuksensa siitä, että "ei tietämisen"- tilassa oleminen on yhtä tärkeää kuin "tietämisen"- tilassa oleminen. Annoin itseni suhtautua lempeästi ärtymykseeni ja paasaamiseeni. En tiennyt mistä koko asiassa enää oli kyse. En siis enää tänään kuvitellut syyn ikäviin ruokahetkiini olevan muiden ihmisten käytöksessä, vaikka eilen niin kirjoitinkin. En tiennyt miksi koin asiat niin kuin ne koin. Annoin asioiden vain olla.

Kävimme pöytään syömään. Tyttäreni ilmoitti taaperon itsevarmuudella, ettei ollut tulossa ruokailemaan kanssamme. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan mitään erityistä huomiota. Hän leikki leikkejään. Kävin muutaman kerran ehdottamassa, että tulisi syömään, mutta ei. Aikuiset puhuivat asioitaan, puolisoni oli rennosti eikä kiinnittänyt huomiota tilanteeseen erityisemmin. Kaikki käyttäytyivät juuri niin kuin olin eilen kirjoittanut, että toivoisin ihmisten käyttäytyvän. Kukaan ei lue blogiani, joten siitä ei tilanteessa ollut kysymys.

Lievä yllätys seurasi havainnoidessani omaa käytöstäni. Minä olin levoton, ärsytti hirveästi tyttäreni tottelemattomuus, raivostutti, hypin pöydästä pois, tempoilin levottomuuteni kanssa. Kunnes yhtäkkiä pystyin päästämään siitä irti. Rauhoituin. Keskustelin toisten kanssa niitä näitä ja keskityin syömään. Ja ennen kuin astiat oli korjattu pöydästä, oli myös 2-vuotias tyttäremme liittynyt seuraamme ja syönyt ateriansa.

Sen paremmin en tiedä mistä oli lopulta kyse, mitä tapahtui itsessäni, mistä kaikki johtui. Selkeästi en aikaisemmin kestänyt sietää omia ajatuksiani ja käyttäytymismallejani, jotka ottivat vallan ruokahetkissämme. Oikeasti olin varma, että syy oli toisissa ihmisissä! Kuinka tiedostamatonta toimintaa onkaan, kun vieritetään asiat muiden syyksi. Niin vaikeaa on katsoa kohti itsessään jotain mitä häpeää. Nyt olen helpottunut, koska olen päässyt jonkin tärkeän asian äärelle. Luotan, että parempi ymmärrys tulee aikanaan. Enkä tarkoita ymmärrystä siitä kuinka uhmaikäisen kanssa ruokaillaan onnistuneesti, en välttämättä opi sitä taitoa koskaan. Mutta ymmärrän ehkä tutkailla kiukustuessani toisiin ihmisiin ensisijaisesti omaa käytöstäni, toivottavasti aina lempeydellä.

Ruokahetkistä kiukuttelua

Monesti ajattelen, että luojan kiitos sillon 80-luvulla, viettäessäni lapsuuteni kultavuosia, lapsiin ei kiinnitetty erikoisemmin huomiota. Me saatiin olla aika rauhassa aikuisten hössötykseltä. Nyt mennessäni kylään lasteni kanssa tekisi mieli huutaa ovelta painokkaasti seuraavaa: "Hei kaikki aikuiset! Toivoisin, että yhteisen ruokahetkemme ajan lapsiini ei kiinnitettäisi mitään huomiota. Tai jos kiinnitetään huomiota, niin toivoisin puhuttavan kaikesta muusta paitsi heidän ruokailemisestaan. Toivon erityisesti, ettei kommentoida, kannusteta tai patisteta heitä syömään, eikä yritetä markkinoida minkään ruokalajin erikoista herkullisuutta, eikä luvata jälkiruokaa palkinnoksi normaalista tilanteesta, eikä tarjoilla tavallisen ruuan tilalla ranskalaisia ja nakkeja. Keskustellaan aikuisten asioita rauhassa ja annetaan lasten ruokailla rauhassa!" Minkäköhänlaisen vastaanoton tämä huutoni saisi?

Kirjoitan tätä äiti-ihmisen ärtymyksen vallassa epäonnistuneen juhlalounaan jälkeisenä iltana. Seurassani oli rakas uhmaikäiseni, joka väsymyksen ja ties minkä yllyttämänä itki suklaamunan perään ja kieltäytyi syömästä. Linjani on seuraava: ikinä ei ole pakko syödä, lapselta ei kysytä mitä hän haluaisi syödä, ruuaksi tarjotaan täysin samaa syötävää mitä muutkin syövät, kauniisti saa pyytää, kauniisti saa kieltäytyä, pöydästä saa nousta pois leikkimään mikäli ei aio syödä, ruokailemista ei kommentoida millään moitteilla tai kehuilla. Itse näytetään hyvää esimerkkiä ja luotetaan siihen, että nälkäiselle ruoka maistuu ja mallista oppii.

Kuinka vaikeaa näiden periaatteiden kanssa toimiminen voikaan olla! Mielestäni se oli aivan normaali vallitseva käytäntö omassa lapsuudessani. Jotenkin nämä isomman porukan yhteiset ruokahetket vie tyystin hermot loppuun minulta usein. En kestä sitä, että lapselta kysellään loputon määrä kysymyksiä: mitä haluaisit, ottaisitko, maistaisitko, haluaisitko jne. Huomio kiinnittyy luonnottoman paljon koko ajan lapsen syömiseen: "kylläpä sinulle maistuu, onpa kivaa kun syöt noin hyvin, miksi et maista tuota, oletpa reipas, mikäs nyt kun ei maistu, ota vielä vähän niin sitten saat jälkiruuaksi sitä, tätä ja tuota."

Miltä tuntuisi itse olla lapsena siinä?

Tiedän, ihmiset tarkoittavat hyvää. No, nyt vain muutama hengitys syvään ja kiitollisuus mieleen! Ihanaa, että meillä oli ruokaa, yhteinen ruokahetki sukulaisten kesken, herkullista syötävää, kaunis kevätpäivä, saimme juhlistaa kasvun ja uuden alun ihmettä. Kyllä tääkin taas tästä! Ei se nyt ole niin tarkkaa, koitan muistutella itselleni. Tärkeintä kuitenkin on aina se kuinka kotona ja arjessa toimitaan. Yksi asia täytyy vielä kiukkua purkaessa sanoa. En yhtään ihmettele, että lapsia on alettu usein rajaamaan juhlista pois. Se ei todellakaan ole lasten syy. Se on niiden hössöttävien aikuisten syy, jotka eivät osaa käyttäytyä lapsi-ihmisten seurassa asiallisesti ja kunnioittavasti, jotka unohtavat lapsien olevan ihan tavallisia ihmisiä. Lapsista tehdään hössötyskaikkeuden keskipisteitä ja samaan aikaan ollaan kyvyttömiä puhumaan yhtään järkevää lausetta mistään, yhtään mistään muusta aiheesta! Vietä siinä sitten hauskaa juhlaa.