Oi miten rakastankaan taas hoitotyötä! Tein eilen yllättäen iltavuoron tuttuun paikkaan, jossa asiakkaina on pääasiassa vanhoja ihmisiä. Tapasin taas uusia hoitajia, joiden kanssa heti tunsin syntyvän hyvän tuttavuuden. Työvuorosta lähtiessä huudeltiinkin toivotukset näkemisistä. Työpäivä ei tuonut mitään tiukkoja haasteita eteen. Kerrankin sai aikalailla vain keskittyä pelkästään ihmisiin ja kulloiseenkin hetkeen.
Erään naisen kanssa laulettiin yhdessä vielä illan päätteeksi Pieni tytöntylleröinen ja Nuoruustango. Hän ei osannut sanoa mitä haluaisi laulaa, joten odotin mitä nousee mieleeni ja aloitin rohkeasti. Tunne oli huikea, kun nainen tunsi laulut ja lauloi mukana. Paras hetki työurallani pitkään aikaan.
Lapsuudenkodissani laulettiin todella vähän. Seurakunnan päiväkerhossa varmaankin ensimmäisen kerran olen päässyt enemmän laulamaan. Koulussa koin nopeasti, että en osaa laulaa. Suuren osan elämästäni olen pitänyt laulamista syrjässä. Esikoiselle kyllä lauloin paljon unilauluja. Silloinen puolisoni sanoi kerran kuunneltuaan unilaulua, että laulan kauniisti. Se tuntui ihanalta kuulla ja on hyvä muisto, vaikka arvelinkin silloin, ettei se voinut olla totta.
Muistisairaiden ihmisten hoitotyötä tehdessäni pääsin välillä hyviin koulutuksiin. Mieleeni on erityisesti jäänyt laulamiseen liittynyt koulutushetki. En valitettavasti ole enää varma kouluttajan nimestä, vaikka muistankin hyvin hänen energiansa ja opetuksensa. Hän sai itseään laulutaidottomana pitävän hoitajankin rohkaistumaan laulamaan ihmisten kanssa. Onneksi työskentelin silloin osana työyhteisöä, jossa arvostettiin vahvasti ihmisten kanssa yhdessä laulamista ja asiakkaat mielellään osallistuivat laulutuokioihin. Muistisairaudet jättävät laulutaidon usein runtelematta. Laulamalla on mahdollisuus löytää yhteys ja ilo. Oli ihanaa oppia siitä.
Laulamisen merkityksen oivaltamisessa vaikutti suuresti Selma Vilhusen elokuva Laulu. Olen katsonut sen uudestaan ja uudestaan. Pidän elokuvan kansia kodissani hyllyssä niin, että näen ne aina ja niissä Jussi Huovisen vahvat ja viisaat kasvot. Kuuntelen hänen laulujaan yhdessä lasten kanssa välillä. Ne välittävät jotakin ikiaikaista voimaa. Rakastan elokuvaa! Elokuvassa laulettu Etähäll' on mun emoni on käsittämätön voimassaan. Ilman elokuvaa en olisi ehkä koskaan kuullutkaan sitä. Olen laulanut sitä viime vuosina paljon.
Kotini ei siis enää ole lauluton. Teen parhaani vahvistaakseni ja välittääkseni laulamisen voimaa ja taikaa. Hyödynnän sitä tilaisuuden tullen juuri arkisissa tilanteissa. Muistisairaiden ihmisten kanssa, etenkin jos hoidan vuodepotilaana jo olevaa ihmistä, laulan hänelle hiljaa. Siten luon yhteyttä välillemme ja turvallisuuden tunnetta. Omaiset yleensä tietävät rakkaidensa lempilaulut ja hoitaja voi hakea intuitiollansa myös oikeaa laulua. Eilen se onnistui minultakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti