Matkani Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon

Tein tänään matkan Pyhän Olavin kirkkoon Sastamalaan. Olin käynyt kirkossa aikaisemmin ja silloin päättänyt, että haluan tulla takaisin. Jokin paikassa vetosi minuun. 

Kristinuskossa anteeksiantamisen käsite on todella koskettava. Koin sen vahvasti tänään vierailuni aikana. Opas kertoi kirkon menneistä vuosikymmenistä ja tuhopoltosta, joka oli tapahtunut heti pian sen jälkeen, kun talkoolaiset olivat saaneet valtavan urakkansa valmiiksi korjattuaan kirkon katon. Oli seurannut hätä, suru ja epätoivo. Myös pelko, että mitä tapahtuisi seuraavaksi, koska tuhopolton tekijää ja motiivia ei ensin vuosiin tiedetty.

Kirkko päätettiin rakentaa ja se rakennettiin uudestaan jälleen talkoovoimin. Vain muutama ihminen oli palkattu. Nyt kirkko kertoo hiljaista tarinaansa ihmisten sinnikkyydestä, työstä ja ennen kaikkea anteeksiannosta. Kirkon poltosta vastuussa ollut nuori mies katui syvästi tekoaan ja vuosien päästä tapasi kirkon jälleenrakentamiseen osallistuneita ihmisiä, jotka antoivat hänelle anteeksi. He olivat kertoneet, ettei kirkkoa oltu rakennettu vihalla.

Kun opas kertoi kirkon vaiheista ja tästä anteeksiantamisesta, olin syvän liikutuksen vallassa. Kuulin, että mies on jo sittemmin kuollut, mutta en ole unohtanut hänen kasvojaan. Muistan uutisista nähneeni hänet, hän ei peitellyt kasvojaan. Kasvoilta huokui suru ja pelko. Muistan kuinka tuntui pahalta hänen puolestaan. Tuntui pahalta kaikkien puolesta.

Mutta. Miten ihmeellisen kaunis kirkko seisoo nyt tuolla väkevällä paikalla. Maalaukset kirkossa kertovat suuresta rakkaudesta ja suuresta kärsimyksestä. Ja niin kertoo kirkon tarina myös. 

Mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet kirkkomaalla. Menneitä sukupolvia. Heidän tarinoitaan. Kuinka ne painuvat unholaan ja kuinka oikeasti emme voi koskaan tietää elämän kudelman merkityksiä. Emme voi oikeasti tietää oliko jokin asia hyvä vai paha suuressa kokonaisuudessa. Sellainen ei ole meidän käsityskyvyllemme mahdollista. Vastavoimat elävät ja liikkuvat ja synnyttävät. Ei ole toista ilman toista. Me elämme sen pienen hetken ja ajatteleva mielemme koittaa seilata tässä elämän meressä. On ymmärrettävää, että sen mitä pelkäämme, määrittelemme pahaksi.

Voimme kuitenkin aina hakea yhteyttä toisiin ja rakentaa maailmaa. Ja antaa anteeksi. Siitä elämässä on kyse, sanoi idolini Dolly Partonkin, siis anteeksiantamisesta. 

Minä näen sinut ja minä valitsen rakastaa sinua tässä hetkessä elämää. Menneisyys on mitä on ja me olemme nyt. En tee tekoja vihan vallassa, valitsen toimia toisin.

Maailmanpuu-podcastin uusimman jakson nimi on Esoteerinen maantiede. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan. Voin vain yksinkertaisesti todeta, etten tavoita tällä hetkellä oikein sanoja kuvaamaan kokemaani ja kuinka merkitykselliseltä tuo podcast-jakso tuntuikaan minulle tai sitä kuinka se liittyi matkaani Pyhän Olavin kirkkoon. Kaikesta kokemastani kypsyi runo, jonka vielä liitän tähän. 

***

Matkalla peilejä. Niissä äiti, kummitäti. Sukuni naiset. 

Äänet ja sanat kuin riivatussa unessa. Moittimassa kilpaa, ennen kuin kukaan muu ehtii kiusata, "kiusaan itseni ilkeillä sanoilla, suojaan siten itseni." 

Yhteinen ruokahetki. Minä tässä, huonoissa vaatteissani, olen valinnut ne itse., Tuomitsevat katseet, tuomitsevat sanat. Paljon kaikkea väärin mihin silmät voivat osua. Paljon loittoamista. Tässä hetkessä ei aikaa olla.

Minä ja sinä ja sinä. Me olemme sukumme naisia. 

Olen tällä matkalla ilman tyttäriäni. 

Koska nyt katson silmiin teitä. Nyt pystyn näkemään. Nyt pystyn kokemaan. On paljon sellaista minkä voin nyt parantaa. Paljon minkä voin sovittaa. Paljon minkä voin antaa anteeksi. 

Ei enää haavoja niin paljon särkemässä. 

Jää aikaa enemmän naurulle ja laululle ja hoivalle. 

Minä halusin tämän matkan tehdä ja viedä teidät mukanani. Päivä oli puolellamme ja tuuli vahva.

Paikka meille periferiassa, ennen käymätön. Minä olin nähnyt polun, tiesin reitin paikkaan vahvan ja väkevän.

Opas. 

Liu'uit luoksemme kuin unessa. Mahdatko tietää osaavasi loitsia sanoillasi? Mikä hetki. Otimme sinut vastaan. Tärkeimmällä hetkellä äitini oli jo loitonnut, kummitätini jo loittonemassa. Minä olin voimassani, olin paikallani. Pyysin sinua vielä jatkamaan: "Kerro vielä, mitä sitten tapahtui, kun kirkko oli palanut." Ja lausuit kuin laulaen minulle mitä tarvitsin. Väkevimmän kokemuksen anteeksiantamisesta. Kerroit kirkosta, jonka ihmiset ovat rakentaneet. 

Voi elämänvirta. 

Voi myötätunto. 

Voi äiti ja kummitäti, jotka olitte rinnallani. Voin rakastaa teitä nyt vielä vahvemmin. 

Kiitos, että olette kantaneet minua. Kiitos kaikesta. Kiitos, että olette suojelleet. Kiitos, että olette rakastaneet. Kiitos, että sain viedä teidät tänne.

Kiitos oppaalle.

Kiitos elämänvirralle. Kiitos tuulille. 

Aivot ja rutiinit

Olen aloittanut viime viikon torstaina kesäloman.

Uteliaalla mielellä olen odottanut millaisia havaintoja voin tehdä itsestäni. Miten se kokonaisuus, jota itsekseni kutsun, seilaa tässä arjessa sitten, kun työasioista saa hellittää. Ensimmäisiä havaintoja oli se, että työasiat lakkasivat pyörimästä aika pian. Tietoisesti annoin niiden kyllä pyöriä ajatuksissa jonkin aikaa. Kunnioitin mielen tarvitsemaa aikaa saada ajatukset järjestäytymään. Sitten myhäilin tyytyväisenä: "Eihän se nyt niin vaikeaa ollut." 

Kunnes koitti maanantaiyö. Näin unta töistä. Kamppailin siinä kaikenlaisten haasteiden kanssa. Nyt heräsin tähän maanantaiaamuun ja toden totta. Aamukävelyllä koiran kanssa mieleni jatkoi työhaasteiden ja potilaiden pohtimista. Aivoni ovat todella ehdollistuneet jopa viikkorytmiin. Jotenkin hulvatonta. No, josko se siitä. Minua alkoi ihmetyttämään tämä, että automaattisesti jatkan maanantaisin työasioiden käsittelyä, koska se on ollut rutiinini koko vuoden. Ihastelin jotenkin koko tätä kehon kokonaisuutta, joka pitää hermoston sisällään ja aivoissani paljon systeemejä, joista arkiminäni on autuaan tietämätön.

Mitä kaikkia asioita haluaisin tavoitella? Mistä haluaisin pitää rutiininomaisesti kiinni? Koska, jos vain keksin arkeeni tilan ja tavan ja toistan asioita, aivoni ja hermostoni hoitavat loput. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen, mutta silti se oli sitä minulle. Miten mahtavaa! Miten hieno systeemi! Ja se on ihan tässä käsissäni työkaluna.

Haluan saada stressiä laskettua, olla toimintakykyisempi, syödä ravitsevaa ruokaa säännöllisesti, viettää aikaa ompeluiden, askarteluiden ja lautapelihetkien parissa. Olla äitinä läsnäolevampi ja rennompi. Kierrättää enemmän, ostaa vähemmän. Joogata useammin. Käydä ihastelemassa kauniita paikkoja, tehdä retkiä, käydä ystävän luona kylässä. Nukkua sikeästi yöt läpi. Tällaisia asioita tuli ensimmäiseksi mieleen. Haluan oravanpyörästä pois. 

Aika näyttää...

Sen jälkeen, kun aloitin loman ja sain hetkeksi ainakin työt jo mielestäni, oma hajamielisyyteni alkoi aiheuttaa totaalista hämmennystä. Kinasin isäni kanssa vuosiluvuista ja yhtäkkiä olin unohtanut, että elettiin vuotta 2025. Ajatukseni oli vuodessa 2024. Muitakin käsittämättömiä muistikatkoksia alkoi ilmetä. Suhtaudun asiaan rennosti ja huumorilla. Mutta siis, todellakin jotain on käynnissä. Aivoni lepäävät, se on ihanaa. 

Sitten huomasin myös, että koti on alkanut hiljalleen vähän siistiytymään enemmän. Innostuin jopa tekemään takapihalle yrttimaata. Aloin suunnittelemaan marjojen säilömistä talven varalle. Lasten kanssa kaikki tekeminen on tuntunut ihanalta. Korjasimme eilen muutamalle pehmolelulle uudet nenät (koiranpentumme oli ne järsinyt pois). Kiinnostuin huovuttamisesta.

Tein pienen joogaharjoituksen tänä aamuna. Todella pienen. Uskon sen olevan avain siihen ihanaan joogatemppeliin, jossa aika ajoin olen ollut. Muutos arkeen on oltava niin pieni, että teen sen huomaamattani. En tarvitse muuta kuin sen rutiinin. Ja jotta saan sen alulle, minun on luvattava aivoilleni, että teen vain yhden kierroksen aurinkotervehdystä, vasen ja oikea, ei muuta ellei huvita (ja usein saattaa huvittaakin, aloittaminen on vaikeinta). 

Ymmärrän kyllä rakasta mieltäni, kehoani, aivojani ja hermostoani. Sillä on hemmetinmoinen homma saada pidettyä tämä kokonaisuus terveenä ja hengissä. Kaikki osat kehostani eivät ehkä ole tietoisia siitä, että elämme nykyisin maailmassa, jossa nälkäkuolemaa ennen meitä uhkaa paremminkin muut asiat. Mutta siis automaattiohjaus säästää niin paljon resursseja ja automaattiohjauksen alaisuuteen minun on ujutettava ne asiat, joita haluan lisää. On oltava yhtä kärsivällinen kuin kaiken muunkin villin luonnon äärellä. 

Rentous, kepeys, hajamielisyys, näitä vaalin nyt. Ja pieniä muutoksia.

Laulan mun lauluni, mun runoni

Laulan mun lauluni, mun runoni. Kun annoin nimen blogilleni, se syntyi sellaisena kun syntyi. Kontrolli- minäni koitti epävarmana sitä hioa ja jätin "mun runoni" pois. Tänään heräsin rauhalliseen aamuun ja tuntui ihanalta, että voin kirjoittaa tänne. Laulan mun lauluni. Koin nyt vahvemman merkityksen nimelle. Se kertoo siitä, että haluan täyttää paikkani ja tehtäväni tässä elämässä. Minun on laulettava lauluni, elettävä sitä mitä olen. Ihanaa, että olen sallinut blogin olla täällä, vaikka suorittaja- minä on tuntenut vaikeaksi sen, että se välillä on pitkiä aikoja hiljaa. Pelko- minä on myös ollut huolissaan siitä, että mitä kaikkea tänne olen kirjoitellut, olenko paljastanut jotain häpeällistä itsestäni tai ajatellut väärin joskus, kauheaa! Mutta nyt tänä aamuna tässä rauhan tilassa, minulla on ihanasti antaa tilaa kaikelle suorittajalle ja pelolle ja kaikelle rauhalle ja hyväksynnälle.

Olen liikuttuneen onnellisena seurannut nuorempia sukupolvia ja sitä kuinka sieltä nousee vahvoja voimia, jotka vaikuttavat maailmaan. Vaikka maailma harhauttaa meitä ja todellakin nykyaikamme ylivirittynyt rytmi ajaa meitä ahdistukseen, niin on ollut helpottavaa huomata, että mikään mitä maailmassa tapahtuu, ei pysty ikuisesti peittämään alleen muita voimia. Sieltä nousee vimmalla uutta. Rakastan kuunnella Magiapodin Elsi Valerianan puhetta. Käyn ihmisten kanssa työssäni läpi länsimaisen hoitotyön termein asioita, joita hän sanoittaa myös. Hän sanoittaa asioita, jotka tunnen, mutta joille en ole tuntenut sanoja. Hänen opetuksensa, tapansa puhua ja rauhallinen puherytminsä on ihanaa! Olen saanut siitä valtavasti.

Tänään tuntuu helpolta rakastaa maailmaa. Rakastaa tätä ihanaa elämää luovaa ja kuhisevaa maapalloa. Tunnen valtavaa kiitollisuutta elämää kohtaan. Sinulle, joka luet tätä, toivon turvaa ja rakkautta ja halaan sinua täältä toukokuun aamusta ja lintujen laulusta, missä sitten oletkaan. 

Uutisvirrasta elämänvirtaan

 

Esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia

Lapsuudesta muistan hankalan tunteen, joka syntyi tyhjän peltomaiseman äärellä. Tai hiljaisella pihalla seistessä tallin edessä. Paikoissa lapsuudenkotini lähellä harmaina talven tai kevättalven päivinä. 

Joskus minulle syntyi ajatus, että ehkä tämä tunnekokemus lohduttomuudesta ja yksinäisyydestä on ylisukupolvinen perintö tai kollektiivisen muistin minulle välittämä. Se on muisto siitä, kun nauru ja tanssi on lakannut. Kun miehet ovat lähteneet. Miltä on tuntunut jäädä yksin talojen pihoille ja seistä tyhjillä pelloilla. Miltä on tuntunut elää tällöin? Olenko saanut tuntuman siihen tunteeseen, kun oma yhteisö väheni tai katosi? Hajosi?

Eilen kävelin illalla ulkona. Tiellä oli jäätä ja hiekkaa arvaamattomasti. Kun olin lapsi, kotikyläni tiet olivat pimeitä. Katuvaloja ei ollut vielä. Välillä inhoan kävellä talven pimeinä iltoina kirkkaiden lamppujen alla. Haaveilen monista muistakin menneisyyden asioista kuin pimeydestä. Ajattelen, että olemme menettäneet jotain. Sallin tämän menneisyyden haikailun itselleni, koska olen jo pitkän aikaa ollut keski-ikäinen. Niin se on aina sukupolvien ketjussa mennyt, että vanhat haikailevat aikaa, kun kaikki oli kunnollista (vaikka oikeasti ei olisi ollutkaan). Tämä naurattaa minua, mutta todella tosissani sallin itselleni tämän.

Menneitä haikaillessani olen oikeasti myös huolissani siitä, että meillä on vain vähän syntytietoa tänä päivänä. Kuulin tästä nykyaikaan liittyvästä käsitteestä muistaakseni ensimmäisen kerran Ihmisiä siis eläimiä-podcastissa, jossa Tere Vadën puhui syntytiedosta. (Kansanperinteestä syntytieto oli jo aiemmin tuttu). Siitä kuinka ennen yhteisöissä tiedettiin kuinka valmistettiin yhteisön elämän kannalta tärkeät työkalut, tavarat ja rakennukset. Nykyisin meillä ei useinkaan ole tietoa siitä missä käyttämämme tavarat on rakennettu tai kuinka ne on tehty. 

Olen elänyt lapsuuttani samassa talossa isoisäni isän kanssa, joka oli syntynyt 1800-luvun puolella. Hän syntyi hyvin erilaiseen maailmaan. Mitä kaikkea isoisoisäni osasikaan. Muistan hänen huutaneen minua kerran katsomaan kuinka luutia tehdään. Kävelin hitaasti vain ohi ja mieleeni on piirtynyt kuva hänestä luutatöiden kimpussa. Luutien tekeminen oli varmasti sellainen peruspuhdetyö. Voin vain kuvitella mitä taitoja hänellä oli muitakin. Ainakin ekologisen elämäntavan tällä nykyisellä asuinpaikallani hän tiesi ja tunsi. Vanhempani siivosivat joskus navetan vintin sinne kertyneistä tavaroista. Pappa kiersi pois heitettyjen tavaroiden ympärillä ja oli kauhuissaan siitä mitä kaikkea vanhempani aikoivatkaan heittää pois. Hän tiesi köyhyyden. Oli elänyt läpi kansalaissodan, talvisodan ja jatkosodan.

Isoisoisälläni ja myös isoisälläni oli paljon kerrottavaa menneistä ajoista ja ne tarinat ovat jääneet elämään minussa. Elän samassa paikassa, jossa hekin elivät koko elämänsä. Kun kävelen tiettyä polkua, muistan tarinan Annasta, joka hädissään kätki omaisuuttaan juuri sinne metsän osaan, kun kunnan viranomaiset tulivat häntä hakemaan "kunnalliskotiin" (kuten pappa sanoi). Oli ilahduttavaa myöhemmin hoivakodissa työskennellessäni kuulla vanhoilta hoitajilta Annasta. Hänestä oli pidetty hyvää huolta. Miltäköhän se oli tuntunut ihmisestä, joka oli elänyt köyhyydessä koko ikänsä? Tietää illalla nukkumaan käydessään, että aamupuuro ja -kahvi on valmiina.

Kävin tänään 80-vuotiaan kummitätini luona jutustelemassa. Ihailen yli kaiken hänen kädentaitojaan. Hän on uskomaton taiteilija, joka loihtii kauneutta ympärilleen käsitöiden ja muiden taiteiden kautta. Hän sattumalta muisteli lapsuudestaan hetkeä, jolloin oli kokenut ankeutta ensimmäisen kerran. Hän oli ollut isoveljensä kanssa leikkimässä veneen alla. Isoveli oli häntä 1½ vuotta vanhempi, he olivat olleet noin 5-7-vuotiaita. (Niin pienet leikkimässä veneen alla kahdestaan! Tällöin elettiin 50-luvun alkua.) Leikki oli ollut mukava ja sitä ei olisi halunnut keskeyttää, mutta ilma oli ollut niin kylmä. Oli ollut pakko mennä sisälle. Kummitätini muisti tunnustelleensa viileää tuulta ja ilman harmautta. Muisto eli hänessä edelleen. 

Kirjoittaessani tätä olen siirtynyt ankeuden pohtimisesta ihailemaan ihmisolennon monipuolisuutta, sopeutumiskykyä ja tarinoiden parantavaa voimaa. Pitää kertoa tarinoita menneistä ajoista. Vaikka olen itse ottanut etäisyyttä someen ja purkanut puhelimen pois arjen rutiineistani, en ole sitä mieltä, että ne ovat pahoja. Elämässä on oltava vastavoimia. Meitä kaikkia tarvitaan. Kun löydämme oman paikkamme olla ja yhteyden sisältämme, meidän on elettävä omaa todellisuuttamme ja johdatustamme. Minun paikkani saattaa olla toimia vastavoimana jollekin. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö se jokin, jonka vastavoima olen, olisi myös hyvin tärkeää. 

Olen kuullut, että esivanhempien ajatteleminen lisää hyvinvointia. Tänään todella tuntuu siltä.