Intuitiosta, oivalluksen hetkistä ja tekoälystä

Minulla on muistoja mielessäni hetkistä, jolloin olen kokenut sisäisen oivalluksen. Muistan paikan missä olen ollut. Mielissämme pyörii paljon ajatuksia arjessa jatkuvasti. Mitäköhän aivoissa tapahtuu vahvan oivalluksen syntyessä? Oivallus ei käsittäkseni useinkaan tapahdu tietoisesti ongelmaa ratkaisemaan pyrkimällä. Se vain syntyy, se on vahva ja siitä jää muisto.

Nyt olen palannut muistelemaan yhtä rakkaimman oivalluksen syntyhetkeä. Hahmotin kontrollin ohjaamisesta luopumisen ja intuition ohjaamana tekemisen helpotuksen. Työskentelin hoivakodissa. Kaikki, jotka ovat tehneet tehostetussa palveluasumisessa työtä (tavallisimmin) muistisairaiden ihmisten parissa, tietävät työtaakan voivan olla järjetön. Työ on vaativaa psyykkisesti ja siinä saa olla liikkeessä koko ajan (mitä kaipaan eniten nyt kun pääasiassa istun työpäiväni läpi).

Olin varmaan oivallukseni syntyessä ollut aika paineisessa paikassa. Olin huolissani tulisivatko kaikki tärkeät asiat hoidetuksi. Olin yrittänyt rakentaa mieleeni karttaa tai kaavaa, jonka mukaan tekisin työt. En enää muista, että millaisen kyhäelmän olin pyrkinut mieleeni luomaan. Ehkä sellaisen, jossa tekisin huonejärjestyksessä asian kerrallaan läpi. Näin vapautuisin huolesta, kun noudattaisin tietynlaista kaavaa.

Siinä hoivakodin pienen asumisyksikön käytävällä yhtäkkiä oivalsin, että arki elää ja minun on elettävä siinä mukana. Oivalsin kuinka minun pitää tehdä työtä ja voin yhtälailla luottaa ja levätä siinä liikkeessä, joka on ennakoimaton ja mitä en voi kontrolloida. Kun liikun ja elän mukana, se on vapauttavaa. Tunne oli ihana ja rauhoittava. Kontrolli kipristyi pienen pieneksi ja jäi hyvään paikkaan elämään työtavassani tehdä aika ajoin tsekkauksen huonejärjestyksen turvin palauttaen mieleeni jokaisen ihmisen, joka oli minun vastuullani. Olin paikoillani ja kävin heidät mielessäni läpi. Näin hahmotin kenet olin viimeksi nähnyt, kuka meni mihinkin suuntaan, kuka saattaisi tarvita eniten nyt pientä kurkkausta, että kaikki on hyvin. Luotin intuitiooni. Sen ohjaus oli tehoiltaan huikea. Mieleeni nousi aina mitä piti tehdä, saatoin luottaa siihen. Se on työvälineenä kevyt, joustava ja oikea-aikainen. Pohdin miltäköhän tämä oivallukseni kuvaus vaikuttaa lukijasta. Minulle se oli merkittävä hetki, jolloin olen hahmottanut intuition ja kontrollin voimasuhteet ja tasapainon. 

Tänään unen ja valveen rajamailla mieleni pyöritti nykyistä työtäni, johon tekoäly on tullut osaksi. Terapeuttiset keskustelut ja niiden kirjaaminen ovat työtä, johon tekoäly on nyt pujahtanut mukaan. Se osaa loihtia sanoja ilmoille ja koota keskusteluista yhteenvedon, jonka laatua olen viime päivinä hämmästellyt. Asiat muuttuvat nopeasti ja olen taas sellaisessa tilassa, jossa koitan hengästyttävästi muuttuvien asioiden keskellä hahmottaa, että mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitäisi ajatella? Millaisen mielipiteen muodostaisin tai jättäisin muodostamatta? En voi muodostaa jotakin, joka ei muodostu. Todellisuuden muoto muuttuu jo toiseksi ennen kuin saan nostettua silmälasit nenälleni.

Siksi kaiketi palasin hoivakotiin muistelemaan oivallukseni syntyhetkeä mielessäni. Työmäärä oli tällöin liian suuri, muistisairaiden ihmisten toiminta välillä ennakoimatonta. Jos sain työparikseni psyykkisesti huonosti voivan hoitajan, joka aiheutti enemmän harmia kuin ratkaisuja, työpäivä oli entistä kaoottisempi. Kuitenkin työpäivät aina rullautuivat läpi, kun piti mielessään ihmiset, joita varten siellä oli. Ankkurimaisesti kävin heidät mielessäni läpi ja annoin intuition ohjata toimintaani. Voinko nytkin toimia samoin? Työni on nyt erilaista. En saa ihmisiin samanlaista kosketusta kuin hoivakodissa. Ehkä en saa tästä intuition ohjaukseen luottamisesta apua nyt. 

Olen jo aikaisemmin tuskastellut sitä, että auttamisen systeemimme olettaa, että keskustelemalla ihmisen kanssa, voimme auttaa häntä mielenterveysongelmissa. Jos äkkiä veikkaisin, niin sanoisin, että sanoilla voimme tehdä paljon pahaakin, mutta jos onnistuisimme muodostamaan aina oikeat lausekokonaisuudet, auttamistehomme ainoastaan keskustelemalla on auttamiskapasiteetistamme ihmisenä auttaa toista ihmistä käytännössä vain 5-30%. Tämä on minun uskomukseni. En olisi yllättynyt, jos se olisi vain 2 %. Mutta yli 30:n se ei varmasti ole.

Nyt, kun tekoäly osaa loihtia ilmoille sanat ja tehdä yhteenvedot, niin mitä minulla on hoitajana sellaista, johon se ei pysty? Pohtiessani tätä tunnen nyt yllättäen innostuksen virtaavan kehoni läpi. Tekeekö tekoäly meille näkyvämmäksi sen mitä me olemme ihmisinä, kun emme jää sanojen taakse? Onko minun nyt sairaanhoitajana käännettävä tai tarkennettava katseeni siihen missä tekoäly ei toimi tai tee mitään? Mitä ovat ne tavat ja keinot, jotka sisältyvät siihen 98-70%:iin, jota sanat eivät määritä?

Polku aamuaurinkoon

Minulla on ihana aamurutiiini kävellä koirani kanssa pieni aamulenkki. Lampsin lenkkini yövaatteissa ja reitti kulkee polkuja metsän ja pellon reunoja myöten. Pohdin tänään kävellessäni polkuja. 

Näin keväällä, kun maa on aamulla jo sulana, polut vahvistuvat. Maa litistyy ja liikkuu kumisaappaiden alla. Ajatukseni vei minut lähimetsään, jossa jostakin käsittämättömästä syystä en ollut lapsena useinkaan kulkenut. Se ikään kuin kuului turvallisen alueeni ulkopuolelle. Tutustuin metsään kunnolla vasta vuosi tai kaksi sitten. Syvemmällä metsässä kulkee vanhoja ja vahvoja polkuja. Tajusin, että polut ovat olleet oikoreitti kaupunkiin silloin kun tiet olivat rakentuneet vielä eri tavoin ja autoja ei ollut käytössä.

Polut eivät varmasti ole enää kovassa käytössä, mutta ne olivat siinä edelleen melko vahvoina. Ehkä eläimet käyttävät niitä, mutta selvästi ne ovat leveämmät kuin peurojen omat polut. Ja selvästi ne ovat vanhoja. Isoisoisäni oli varmasti kulkenut niitä pitkin sisarustensa kanssa mennessään kaupunkiin. Nyt niitä käyttäen ei enää voisi oikaista, koska teollisuusalue ja omakotitalojen takapihat tulisivat lopulta sieltä vastaan. Ajattelin silti mennä tutkimaan vielä uudestaan mihin polut vievät. Ainakin ihanille kanttarellipaikoille. 

Sitten ajtukseni siirtyivät esivanhempien ja polkujen pohtimisesta ahdistavaan ajatukseen työhöni liittyen. Pohdin potilaani elämää ja sitä, että kuinka auttaisin häntä parhaiten. Tunsin syvää epätoivoa nykyaikaamme kohtaan. Olen sanaton pohtiessani aikaamme. En osaa muodostaa siitä käsitystä. On hirveää havahtua siihen millaisia vaikeuksia ihmisille kehittyy tässä ajassa. Mitä meille tapahtuu, kun elämme laitteidemme kautta ilman yhteyttä omaan perheeseen ja sukuun? Tunsin neuvottomuutta ja pohdin kenen kanssa keskustelisin ja mitä sanoisin. 

Sitten näin auringon nousevan metsän ja peltomaiseman takaa. Ikiaikaisen aurinkomme. Näky heilautti minut. Tämä on vain pieni hetki osana kokonaisuutta. Laajenin ahdistavan tunteeni ulkopuolelle. 

Ei hätää. Et ole yksin. 

Millään ei lopulta ole mitään väliä ja samaan aikaan on väliä.

Sinun tehtäväsi on kulkea polkuasi ja tehdä parhaasi.