Eckhart Tollesta ja sinisilmäisyydestä

Olen pitkästä aikaa palannut kuuntelemaan ja lukemaan Eckhart Tollen opetuksia. Onneksi olen säilyttänyt hänen kirjansa hyllyssäni. On ihanaa lukea Uusi maa- kirjaa, johon suorastaan hullaannuin sen ilmestyttyä aikanaan. Samaa kirjaa lukee nyt eri ihminen, joka kummallisesti muistaa sen nuoren äidin silloin joskus lukemassa samoja tekstejä ja hapuillessa kohti mielenrauhaa.

Ajattelen monesti, että lapsena ja nuorena olen ollut paljon viisaampi. Haen usein lohtua lapsuuden mielenkiinnon kohteistani ja kirjoituksistani. Ihmettelen sitä ymmärrystä ja vaistoihin pohjautuvaa tietämistä, mikä minulla on ollut silloin. En todellakaan koe olevani henkisesti viisaampi nyt vanhempana. Olen kylläkin koheltanut menemään enemmän ja kerännyt maailmasta kokemuksia. Olen oppinut suojautumaan paremmin ja ehkä olemaan myös rohkeampi. Mutta oivaltaessani jotakin merkittävää, tuntuu aina siltä kuin palaisin samalle lähteelle, jossa lapsena alati leikin ja uin.

Nyt vanhempana tunnistan mieleni ahtaat tarinat, koska niistä on tullut vanhemmiten jo niin sietämättömiä ja varmaan myös siksi, ettei niitä lapsena ja nuorena ollut muodostunutkaan niin merkittävästi. Tollen ohjeet läsnäolon harjoitteluun on tässä iässä ehkä helpompi (ainakin näin lomalla) pitää mielessä. Youtubessa olen seurannut hänen kanavansa ilmaisversiota jo pitkään, mutta en ole arjessa juurikaan kuunnellut häntä. Se ehkä johtuu siitä, että imeydyn aina kollektiiviseen ylivireyteen ja Tollen energia tuntuu sieltä käsin sietämättömältä. Nyt lomalla olen eri energiassa ja en koe ärtymystä Tollesta.

Lapsuuden lähteellä olemista miettiessäni mieleeni tunkee sinisilmäisyyden käsite. Olla hyväuskoinen. Sellainen, jota pidetään herkästi tyhmänä. Joka on helppo harhauttaa uskomaan jotain mikä ei ole totta. Olen elämäni aikana saanut usein kuulla olevani liian sinisilmäinen. Myös potilastyössä välillä olen pohtinut käsitettä. Etenkin havahtuessani siihen, että käsitykseni potilaasta on saattanut olla paljon toisen käsityksestä poikkeava.

Minulla on nuorempana ollut taipumus uskoa ihmisistä ennemmin hyvää kuin pahaa. Oli helpottavaa kuulla kerran erään lääkärin sanovan minulle, että on pelkästään hyvä asia, että uskot potilaaseen ilman epäilyksen häivää. Hän sanoi, että se tunne välittyy kyllä ihmiselle, ja jos hoitaja ei usko, että potilas pystyy esimerkiksi muuttamaan jotakin itselleen vahingollista tapaa, kuinka potilas voisi itsekään uskoa siihen kykenevänsä. 

Luulen, että sinisilmäisyys on paljon suojannut minua ja myös muita ihmisiä lähelläni. Siihen liittyy kiinteästi se, että voi antaa asioiden jäädä, voi irrottaa niistä, olla pohtimatta niitä sen enempää. Mutta jo pieni hetki, jossa ihminen kokee, että toinen uskoo minusta hyvää ja luottaa minuun, vahvistaa sitä, että haluaakin toimia yhteisen hyvän eteen ja ihmisolentona on helpompaa olla. 

En ole varma enää lainkaan olenko menettänyt taitoni olla sinisilmäinen vai onko se edelleen osa minua. Panostaessani läsnäolon harjoitteluun tämä tuntuu nyt tärkeältä. Haluaisin palata siihen sinisilmäisyyden tilaan, jossa kaikki hyvään uskominen virtasi minusta vilpittömästi yrittämättäkin. 

Tulla lapsen kaltaiseksi. Tämä kuulostaa tutulta henkiseltä opetukselta.  

Intuitiosta, oivalluksen hetkistä ja tekoälystä

Minulla on muistoja mielessäni hetkistä, jolloin olen kokenut sisäisen oivalluksen. Muistan paikan missä olen ollut. Mielissämme pyörii paljon ajatuksia arjessa jatkuvasti. Mitäköhän aivoissa tapahtuu vahvan oivalluksen syntyessä? Oivallus ei käsittäkseni useinkaan tapahdu tietoisesti ongelmaa ratkaisemaan pyrkimällä. Se vain syntyy, se on vahva ja siitä jää muisto.

Nyt olen palannut muistelemaan yhtä rakkaimman oivalluksen syntyhetkeä. Hahmotin kontrollin ohjaamisesta luopumisen ja intuition ohjaamana tekemisen helpotuksen. Työskentelin hoivakodissa. Kaikki, jotka ovat tehneet tehostetussa palveluasumisessa työtä (tavallisimmin) muistisairaiden ihmisten parissa, tietävät työtaakan voivan olla järjetön. Työ on vaativaa psyykkisesti ja siinä saa olla liikkeessä koko ajan (mitä kaipaan eniten nyt kun pääasiassa istun työpäiväni läpi).

Olin varmaan oivallukseni syntyessä ollut aika paineisessa paikassa. Olin huolissani tulisivatko kaikki tärkeät asiat hoidetuksi. Olin yrittänyt rakentaa mieleeni karttaa tai kaavaa, jonka mukaan tekisin työt. En enää muista, että millaisen kyhäelmän olin pyrkinut mieleeni luomaan. Ehkä sellaisen, jossa tekisin huonejärjestyksessä asian kerrallaan läpi. Näin vapautuisin huolesta, kun noudattaisin tietynlaista kaavaa.

Siinä hoivakodin pienen asumisyksikön käytävällä yhtäkkiä oivalsin, että arki elää ja minun on elettävä siinä mukana. Oivalsin kuinka minun pitää tehdä työtä ja voin yhtälailla luottaa ja levätä siinä liikkeessä, joka on ennakoimaton ja mitä en voi kontrolloida. Kun liikun ja elän mukana, se on vapauttavaa. Tunne oli ihana ja rauhoittava. Kontrolli kipristyi pienen pieneksi ja jäi hyvään paikkaan elämään työtavassani tehdä aika ajoin tsekkauksen huonejärjestyksen turvin palauttaen mieleeni jokaisen ihmisen, joka oli minun vastuullani. Olin paikoillani ja kävin heidät mielessäni läpi. Näin hahmotin kenet olin viimeksi nähnyt, kuka meni mihinkin suuntaan, kuka saattaisi tarvita eniten nyt pientä kurkkausta, että kaikki on hyvin. Luotin intuitiooni. Sen ohjaus oli tehoiltaan huikea. Mieleeni nousi aina mitä piti tehdä, saatoin luottaa siihen. Se on työvälineenä kevyt, joustava ja oikea-aikainen. Pohdin miltäköhän tämä oivallukseni kuvaus vaikuttaa lukijasta. Minulle se oli merkittävä hetki, jolloin olen hahmottanut intuition ja kontrollin voimasuhteet ja tasapainon. 

Tänään unen ja valveen rajamailla mieleni pyöritti nykyistä työtäni, johon tekoäly on tullut osaksi. Terapeuttiset keskustelut ja niiden kirjaaminen ovat työtä, johon tekoäly on nyt pujahtanut mukaan. Se osaa loihtia sanoja ilmoille ja koota keskusteluista yhteenvedon, jonka laatua olen viime päivinä hämmästellyt. Asiat muuttuvat nopeasti ja olen taas sellaisessa tilassa, jossa koitan hengästyttävästi muuttuvien asioiden keskellä hahmottaa, että mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitäisi ajatella? Millaisen mielipiteen muodostaisin tai jättäisin muodostamatta? En voi muodostaa jotakin, joka ei muodostu. Todellisuuden muoto muuttuu jo toiseksi ennen kuin saan nostettua silmälasit nenälleni.

Siksi kaiketi palasin hoivakotiin muistelemaan oivallukseni syntyhetkeä mielessäni. Työmäärä oli tällöin liian suuri, muistisairaiden ihmisten toiminta välillä ennakoimatonta. Jos sain työparikseni psyykkisesti huonosti voivan hoitajan, joka aiheutti enemmän harmia kuin ratkaisuja, työpäivä oli entistä kaoottisempi. Kuitenkin työpäivät aina rullautuivat läpi, kun piti mielessään ihmiset, joita varten siellä oli. Ankkurimaisesti kävin heidät mielessäni läpi ja annoin intuition ohjata toimintaani. Voinko nytkin toimia samoin? Työni on nyt erilaista. En saa ihmisiin samanlaista kosketusta kuin hoivakodissa. Ehkä en saa tästä intuition ohjaukseen luottamisesta apua nyt. 

Olen jo aikaisemmin tuskastellut sitä, että auttamisen systeemimme olettaa, että keskustelemalla ihmisen kanssa, voimme auttaa häntä mielenterveysongelmissa. Jos äkkiä veikkaisin, niin sanoisin, että sanoilla voimme tehdä paljon pahaakin, mutta jos onnistuisimme muodostamaan aina oikeat lausekokonaisuudet, auttamistehomme ainoastaan keskustelemalla on auttamiskapasiteetistamme ihmisenä auttaa toista ihmistä käytännössä vain 5-30%. Tämä on minun uskomukseni. En olisi yllättynyt, jos se olisi vain 2 %. Mutta yli 30:n se ei varmasti ole.

Nyt, kun tekoäly osaa loihtia ilmoille sanat ja tehdä yhteenvedot, niin mitä minulla on hoitajana sellaista, johon se ei pysty? Pohtiessani tätä tunnen nyt yllättäen innostuksen virtaavan kehoni läpi. Tekeekö tekoäly meille näkyvämmäksi sen mitä me olemme ihmisinä, kun emme jää sanojen taakse? Onko minun nyt sairaanhoitajana käännettävä tai tarkennettava katseeni siihen missä tekoäly ei toimi tai tee mitään? Mitä ovat ne tavat ja keinot, jotka sisältyvät siihen 98-70%:iin, jota sanat eivät määritä?