Tunnisteet

sunnuntai 25. tammikuuta 2026

Haltioitumisesta, villiydestä ja hoivasta

Kuvassa on ihana keeshond-rotuinen koirani, joka loputtamalla pehmeydellään ja iloisella sydämellään huolehtii ulkoiluttamisestani. Kuva on otettu läheltä kotiamme pimeänä iltana, jolloin pysähdyimme ihastelemaan koko perheen voimin harjun takaa nousevaa täysikuuta. Maailman kauneus on kaikkineen mykistävää. Saan elää näiden ihmisten ja tämän eläimen kanssa tässä ihmeellisessä maailmassa. 

Kuuta katsellessa analyyttinen mieli saattaa pitkästyä. Porukasta löytyy usein se, joka sanoo: "No niin, hieno on, mennäänkö jo?". Olen oppinut arvostamaan kovasti myös näitä tunnelman pilaajia. Jos esivanhempamme olisivat ihan jokainen mykistyneet kokemaan haltioitumista, olisi majat jääneet rakentamatta ja suunnitelma seuraavan mammutin metsästämiseksi tekemättä. 

Mutta samalla lailla, kun evoluutio on varmistanut, että porukassa on tämä vähemmän haltioituva analyyttinen ongelmien ratkaisija, on se huolehtinut, että porukassa on myös meitä haltioitujia. Tällaisia, jotka ovat vakuuttuneet siitä, että pystyvät unissaan kokemaan toisten ihmisten kokemuksia ja saavat tietoa symbolisella kielellä. Meitä ei ole karsittu pois. Meillä on hallussa jotain yhtä tärkeää.

Toivoisin, että ihmisillä olisi rohkeutta kunnioittaa enemmän tätä puolta itsessään. Me pelkäämme herkästi, että meidät leimataan hulluksi ja ajattelutapamme ja kokemusmaailmamme ovat alkumerkki psykoosista. Läheiset vaivaantuvat. Mutta siitä huolimatta voisimme puhua tavastamme kokea maailmaa ja viis veisata ihmisten luomista diagnooseista. Me olemme mitä olemme. 

Olen monta kertaa elämässäni myöhemmin huomannut, että intuitiivisesti olin tiennyt jonkin asian todellisen laidan, mutta olin sivuuttanut tämän tiedon ja kääntynyt "todellisten asiantuntijoiden puoleen". Jo hyvin nuorenakin aikuisena minulla oli tällaisia kokemuksia. Nyt keski-iässä elämänkokemusten tuoma vahvistus tekee paljon helpommaksi luottaa itseen. 

Kun tarkkailee luontoa, tarkkailee samalla itseään. Saamme siitä itseymmärrystä, opimme palaamaan sopusointuiseen rytmiin ja näkemään selkeämmin. Se luo hämmennystä ja ristiriitaa monin paikoin toimiessamme addiktioita vilisevässä kulttuurissamme. Kulttuurimme ei näe arvoa feminiinissä, vaan yrittää puristaa sen maskuliiniksi silloinkin, kun tarkoittaa hyvää. Tästä on yksi esimerkki se, että nainen ei saa aikaa, tilaa ja tukea äitiyteen. Yhteisöt Suomessa eristävät ja jättävät hoivaa-antavat yksin. Synnyttäminen, hoiva, kuolemaan saattaminen ovat niitä hetkiä, jolloin olemme yhteydessä vaistoihimme, villeyteemme ja raotamme elämän antavan rakkauden alkupistettä. Osalla meistä on luontainen kyky toimia näiden voimien kanssa, edelleen jopa tässä kuolemaa kavahtavassa kulttuurissamme. Se kertoo ilmiön merkityksen tärkeydestä lajillemme.

Mutta siis, on tärkeää, että me haltioitujat luotamme kokemukseemme maailmasta. Meidän kuuluu elää oman luontomme mukaisesti. Yhteys kykyyn haltioitua on meissä syystä.  Luonto ei ole säilyttänyt sitä turhaan. Me teemme kyllä analyyttiset mielet ympärillämme levottomiksi, mutta siitä huolimatta emme saa pienentää itseämme. Meitä tarvitaan tasapainoon hakeutumisessa, jotta kulttuurimme säilyy elinvoimaisena. 

Villiyttä ei voi kontrolloida, tai valjastaa rahaksi, tai tahdittaa aikamme tuhoavaan ylikiihtyneeseen rytmiin. Hoiva ottaa sen ajan, kun se ottaa. Luonnossa mikään ei tapahdu muulloin, kuin omalla ajallaan. Kulttuurimme haluaisi uskoa, että emme tarvitse villiyttä ja luonnon vaistojamme mihinkään. Todellisuudessa ne eivät ole koskaan irronneetkaan meistä. Voimme kaikin voimin yrittää olla, kuin tätä puolta ihmisyydessä ei olisi koskaan mihinkään tarvittukaan. 

Luonto toimii kaikesta huolimatta kaikkialla ja meissä jatkuvasti. Ahdistus-ja masennusoireet lopulta tekevät tehtävänsä. Kaiken kärsimyksen ja tuskan kautta syntyy eläväksi se, minkä tässä maailmassa kuuluu ilmentyä. En tavallaan ole huolissani, mutta rakastan ihmisiä ja toivoisin tietenkin, että kärsimystä olisi vähemmän. Pienenä ihmismuurahaisena toimiminen tulee mielekkäämmäksi, kun antaa luonnon kasvaa, toimia ja elää. Ei tarvitse käyttää kaikkea aikaansa siihen, että estää, kitkee ja myrkyttää sitä. 

Voimme muuttaa kulttuuriamme. Voimme olla rohkeita. Voimme luottaa itseemme eli luontoomme. 

lauantai 17. tammikuuta 2026

Metsäliike ja Elokapina

Luin Helsingin sanomista uutisen oikeudenkäynnistä Elokapinan ja Metsäliikkeen aktivisteja vastaan. Asia liittyy Länsi-Lapin Kolarissa sijaitsevan Aalistunturin metsähakkuisiin ja Sodankylän Viiankiaavan kaivoshankkeeseen. Aktivisteja syytetään niskoittelusta poliisia vastaan ja hallinnan loukkauksesta.

Tunsin ihan valtavaa tyhjyyttä. 

Ei ole mielestäni epäilystäkään, etteikö aktivistit olisi oikealla asialla. Me kaikki olemme tässä ajassa kiitollisia historiamme rohkeille ihmisille, jotka eivät ole taipuneet, vaan taistelivat muutoksen eteen. Sairaanhoitajan mielenmaisemassa näen aktivistit valkosoluina kamppailemassa hirveää taudinaiheuttajaa vastaan. 

Olin hyvin ilahtunut, kun luin mielenosoittajien tueksi pidetyn joukkorahoituskampanjan keränneen 22 000 euroa alle kahdessa vuorokaudessa. Tyhjyyteen syntyi pieni toivon kipinä.

Tyhjyyden tunteeni on epätoivon tunne. Epätoivo siitä ristiriidasta, että itse olen osa tätä taudinaiheuttavaa mekanismia ja en haluaisi olla. Kulutan luonnonvaroja enemmän kuin pitäisi. Käytän laitteita, joiden vuoksi maaperästä louhitaan metalleja. En vieläkään ole se talvipyöräilijä, joka haluan olla, vaan autoni käynnistyy pihassa liian usein. Istun täällä toipumassa työviikosta toimintakyvyttömänä. Lamaantuneena vain seuraan uutisista, kun toiset laittavat itsensä likoon, jotta me kaikki pelastuisimme.

Osa rahoistani valuu edelleen tautikasvaimen mekanismin pyörteisiin. Voisin havahtua tähän. Voisin valita valuttaa ne myös näiden rohkeiden ihmisten oikeudenkäyntikuluihin. Voisin edes viestiä näin näille taistelijoille, että olen heidän puolellaan. 

Tyhjyyden tunnetta voisi tosiaan hoitaa muullakin tavoin, kun ostoskeskuksen mainosvaloenergiaan vajoamisella tai sokerikyllästyksellä tai uppoamalla somehuuruihin. En syytä meitä ihmisiä ketään siitä, että koemme voimattomuutta toimia toisin kuin tiedostaisimme olevan hyväksi meille. 

Mutta joukkorahoituskampanjaan osallistumalla voimme antaa tukemme. Kaikki mikä säästää koskematonta luontoa on oikea teko. Tyhjyyden tunne voisi täyttyä toivosta.

Olisi ihanaa, jos ihmiskunnalla olisi kyky säädellä itseään siten, että se oppisi toimimaan osana elinvoimaista planeettaa. On harvinaisempaa, mutta tiedetään tapauksia, joissa syöpäkasvain kehossa on rauhoittunut. Solut ovat alkaneet taas toimia systeemissä siten, että kaikki virtaa ja keho toimii. 

Nyt piirrän itselleni kartan, jonka avulla hahmotan reittini. Haluan löytää paikkani osaksi valkosolujen porukkaa.

Muistan tämän hetken ikuisesti!
Pysähdyimme katsomaan metsää ja saimme kokea kaiken kauneuden.

maanantai 12. tammikuuta 2026

Tie levottomuudesta ulos löytyy itsestä

Tänään oli hankala aamu. Olin vailla keskittymiskykyä levottomalla mielellä. Poukkoilin jonkin aikaa turhautumisen syövereissä, menin keittämään teetä, selasin puhelinta, koitin tarttua asioihin. Kaikki tuntui edelleen hankalalta.  

Yritin kirjoittaa runoa. Paperille syntyi alku: “Sisälläni on jänis”.  
Kirjoittamisen flow ei tästä (lupaavasta?) alusta auennut. 
Kirjoitin kysyen itseltäni: “Mitä minun tulisi tehdä?”. Paperille kirjoittui sanat samalla hetkellä: “Mene ulos luontoon!”. 
Jäin vielä vitkuttelemaan ja sitten syntyi lisää tekstiä: “NYT HETI!”. 
Lähdin.
Menin ihanaan lähimetsään, vain odotin. Ja niin kalibroiduin sellaiseen tilaan, jossa minun oli helpompi olla.  

Voiko tämä olla näin yksinkertaista? Minun ei tarvinnut kelata mitään mielessäni, tajuta mitään, suorittaa mitään, ottaa mitään lääkettä.
Piti kävellä metsään ja olla.
En tarvinnut tekoälyä kertomaan tätä. Vastaus löytyi itsestäni.



sunnuntai 4. tammikuuta 2026

Avanto

 

Viime talvena en käynyt avannossa muistaakseni kertaakaan. Nyt vastaanotimme uuden vuoden mökillä ja puolisoni teki jäähän pienen reiän. Taitoni laskeutua kylmään veteen on muuttunut selvästi. Pohdin, että aloittaessani (en enää muista onko siitä kuinka monta vuotta, ei ainakaan enemmän kuin neljä vuottaa...) olin niin stressin marinoima, että avannossa käymisestä tuli pakkomielle. Halusin myös laskea tarkasti aikaa, että olen varmasti riittävän kauan siellä. Olihan se ihanaa, kun huomasi aistien terävöityvän ja olon muuttuvan parempaan. Kesäksi pihalle ilmestyi vanha pakastin, jotta sain kesälläkin käydä avannossa. Luin silloin, että jotkut avantoharrastajat eivät laskeneet aikaa, vaan kuuntelivat omaa kehoaan. Se vähän ärsytti minua. Sitten tuli stoppi. Tässä, kuten monissa muissakin asioissa, huomaan oman ärtymyksen olleen jonkinlainen maamerkki. 

Pohdin tässä, että onkohan nyt niin, että harjoittelen avannossa käymistä eri tilasta/ paikasta/ energiasta. Rakkaudesta käsin omassa kehossa, pakottamatta mihinkään suoritukseen, mutta lempeästi tökkien (tuli mielikuva susiemosta ja pennusta, ja lempeästä kuonon tökkäyksestä). 

Ensimmäisenä päivänä pulahdin avantoon lopulta pyörittyäni ja hyörittyäni aikani saunan ja laiturin välillä. Seuraavana päivänä en mennyt. Ennen avannossa käyminen taisi olla stressikehomielen suoritus. En sano tätä tuomitsevasti, sain siitä paljon apua silloin. Nyt on erilaista. Nyt opettelen uudelleen ja se on hyvin erilaista kuin aiemmin.