Tylsä rakkaus

Luin Janne Saarikiven koskettavan kolumnin rakkaudesta. Tykkään yleensä kuunnella Saarikiven ajatuksia, koska ne hyvällä tavalla ärsyttävät ja tökkivät omia ajattelutapojani liikkeeseen. Nyt kuitenkin koin heti samaistumista monin tavoin hänen ajatuksiinsa ilman ärsyyntymisen venyttävää voimaa.

Olen itse eronnut vajaa kymmenisen vuotta sitten. Aina, kun kuulen perheiden hajoavan avioeron vuoksi, tunnen syvää myötätuntoa. Toivon aina, että kunpa eivät nyt eroaisi vaan antaisivat ajan kulua. Hakisivat etäisyyttä, apua, tekisivät jotain toisin, laittaisivat silmät päähänsä uudestaan. Nämä ajatukset johtuvat siitä, että tiedän kuinka raastavan repivää eroaminen on ja kuinka se hajottaa liian paljon hyviä asioita elämästä. Asioita, joiden olemassaolosta ei ole tietoinen ennen kuin ne menettää. Puhun nyt vain omasta kokemuksestani käsin. En tiedä muiden kokemuksista paljoakaan.

Enkä ole tehnyt syvää analyysia omasta avioerostani. Sitä on liian kipeää pohtia syvällisesti. Se on kuin sekalainen soppa vaikeuksia, itsekeskeisyyttä, lapsellisuutta, vastuun pakoilua, yritystä pelastaa jotain, kauhua, paniikkia, järkeilyä, sekoilua. Eikä minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa haluaisin asiasta puhuakaan täysin vapautuneesti. Avioero lopulta kuitenkin kuuluu vain minulle, entiselle puolisolleni ja lapsellemme. Siitä on mahdotonta puhua ulkopuolisille ilman, että kokee pettävänsä toisten luottamuksen.

Elämä on tietenkin mennyt jo muuttumaan. Juhlapyhien vietto on helpottunut. En halua olla jouluaattoiltoja enää työvuorossa aina vain paetakseni joulun ankeutta. Syyllisyyden taakka on keventynyt. Ymmärrän sen aikaista itseäni paremmin tänä päivänä saatuani etäisyyttä vanhoihin tapahtumiin. Elämä rakentuu uudestaan ja uusia asioita kasvaa vanhojen kadonneiden tilalle. Niin on käynyt minullekin.

Menneisyyden vuoksi avioeron pelko on kuitenkin vahvasti läsnä aika ajoin. Vielä vahvemmin nyt, kun perheeseen kuuluu pieniä lapsia. Suhtaudun vakavasti kaikkeen mikä tuntuu uhkaavan sopua kodissamme. Koen pelottavana hiljaisen etääntymisen, joka on kaikissa parisuhteissa pakostakin tapahtuva ainakin jossakin määrin elämäntilanteiden muuttuessa. Itsekeskeisyydessä rypevä aikakautemme tarjoaa myös paljon vääristyneitä ajattelun malleja. Niiden avulla voi selittää ummehtuneet itsekeskeisyyden aiheuttamat ahdistumiset johtuvan parisuhteesta. Saan tästäkin itseni välillä kiinni.

En tiedä vastauksia rakkauden kestävyyteen. Ehkä rakkauden voisi vain antaa elää omaa elämäänsä sitä liikaa pohtimatta. Välillä se kuihtuisi ja sitten taas kasvaisi. Ehkä pitäisi rakkauden sijaan vaalia toisen kunnioittamista ja arjessa auttamista pienin teoin. Siten pitäisi tilaa yllä sille kuihtuneellekin tunteelle taas kasvaa joskus. Arvostan myös tylsyyttä. Uskon sen olevan erinomainen lääke moneen asiaan. Se tuli nytkin taas mieleeni miettiessäni eilistä aamuamme.

Arkemme on monin tavoin kiireistä kaikista hitauden tavoitteluista huolimatta. Olimme vähän yllättäen kaikki kotona ilman suunnitelmia ja menoja. Puolisoni alkoi heti aamukahvin jälkeen jo liikkua levottomasti. Arvasin hänen pohtivan miten saisi tehokkaasti hyödynnettyä ajan, kun kerrankin ollaan kaikki kotona. Tekemättömiä töitä on tietenkin riittämiin. Ärsyynnyin heti, koska itse olisin halunnut jutustella niitä näitä ja nauttia hitaasta aamusta.

Sitten vedin syvään henkeä ja pyysin rauhallisesti, että istu vielä hetki, juodaan vähän kauemmin kahvia, ollaan vielä vaan, eihän meillä ole kiire mihinkään. Ihme ja kumma, hän istui. Siinä oltiin ja keskusteltiin hiljaksiin. Saatiin kuin vahingossa ihan tavallisen tylsä aamu toistemme kanssa ja ärtymyskin haihtui huomaamatta. Muutaman tunnin päästä oltiin tehty kaikenlaisia suunnitelmia jo syksynkin varalle. Eli tämä ilman puskemista ja pakottamista tapahtuva tehokkuuskin nousi pintaan kunhan sallittiin tylsyys.

En kaipaa rakkauden elävöittämiseen mitään romanttisia hotelliviikonloppuja, vaan ainoastaan lötköttelyä kalsareissa vierekkäin sen entisen rakastumisen kohteen kanssa, yhdessä seinää tuijottaen. Ja toivon havahtuvani usein kokemaan, että on se vaan kivaa kun se toinen on siinä. Kaikkien itkuraivareiden ja lukuisten heikkojen hetkieni koettelemanakin. Välillä puhutaan ja joskus kuunnellaan. Usein käsitetään väärin ja annetaan asioiden olla. Yhdessä keitellään kahvia päivien kiitäessä ohi. Halataan. Kunpa se riittäisi aina.

Kuu ja lapsi

Lapsena kuun loisteessa 
leikkimetsässä hetken verran
näin piirrot lumessa
näin yön varjot ensi kerran

Pysähdyin kokemaan uuden tunteen 
ettei kaikki olekaan niin kuin luulin
salaperäisen äänen lumeen
kuu puhui ja minä kuulin

Näin ovat aina yöt kulkeneet
kotini vieressä ollut taikametsä
Aikuiset eivät tienneet (olisivathan he muuten kertoneet!)
että kotimme vieressä ollut Taikametsä

Ei tänäänkään keinuja puistossa

Taas aurinko paistaa. Lumikasoja on vielä siellä täällä. Aamut ovat parasta aikaa ja sitten illat. Keskipäivän paahde imee voimat ja haluaisin piiloutua varjoon.

Lähdimme lapseni kanssa eilen aamulla muskariin, mutta saimme kääntyä puolessa välissä takaisin. Muskari oli peruttu. Pyöräilimme puiston ohi ja totesimme, ettei keinuja ollut vieläkään asetettu paikoilleen. Odotamme keinuja ja sitä riemua, kun niihin taas saa kiivetä.

Minusta on hyvä, että ne kerätään pois ja asennetaan taas takaisin. En tiedä mikä perustelu oikeasti on, varmasti turvallisuus. Tärkeintä on, että lapset saavat kokea sen ilon, kun pitkästä aikaa saa taas keinua. Ja on se ankea pettymyskin paikallaan kokea syksyisin keinujen lähtiessä.

Vietän niin paljon aikaa lasten kanssa nyt, etten koe ahdistavana ankeita hetkiä tai pettymyksen aiheuttamia itkuja. Melkeinpä olen niistä tyytyväinen. Esikoisen kanssa muistan kokeneeni toisella lailla. Koulupäivien lisäksi kävin vielä palkkatöissä ja yhteinen aika oli vähäisempää. Sen vuoksi en olisi halunnut niihin vähiin yhteisiin tunteihin vuorokaudessa itkua ja surua, vaan pelkästään hauskuutta ja iloa.

Teinkin sitten kaikkea älytöntä höösäämistä välttääkseni lapsen pettymykset, vaikka olisin vaan voinut olla ja lohduttaa toista. Siksiköhän nimenomaan esikoiseni on juuri korostanut minulle nyt sitä, että vähän riittää. On olemassa kuulemma jokin tutkimuskin, jonka mukaan lapset ovat sitä luovempia mitä vähemmän heillä on leluja. Enkä kyllä ostakaan mitään enää lapsilleni. Ainakaan sen vuoksi, että yrittäisin sillä estää pahaa mieltä. Enkä myöskään ole harmistunut keinujen viipymisestä, vaikka lapset niitä kaipaavatkin.

Leluja on ostamiskielteisyydestä huolimatta meillä siltikin valtavasti. Teen usein arviointia niiden tarpeellisuudesta leikkimiseen. Pakkaan pahvilaatikkoon ja kaappiin odottamaan kaikki lelut, jotka vain joutuvat levitetyksi ympäriinsä. Esille riittää yllättävän vähän leluja, joita leikkiin tarvitaan. Arvostan jokaista lelua ja haluan lapsenikin arvostavan niitä. Lapset näkevät ne uusin silmin, kun ne eivät ole esillä koko ajan. Sama juttu kuin keinujen kanssa.

Odottamisen ilo, tylsyyden kokemus, tavaroiden arvostaminen (ei niiden haaliminen, vaan käyttäminen, huolehtiminen, korjaaminen, säilyttäminen), omien leikkien keksiminen ilman kulutuskulttuuria tai aikuisen ohjaamista. Näitä pidän arvossa nyt keinuttomien puistohetkien lisäksi.

Kiireinen ja kiireetön tehokkuus

Aina aikaa leikkiä kuralätäköissä

Puhuin ystäväni kanssa puhelimessa kuinka kiireistä voi aikuisen elämä olla palkkatöiden, perheen, kotitöiden, harrastusten kanssa. Keho ja mieli on kiireistä rytmiä täynnä ja sitä hetkeä ei päivässä tule, että voisi rauhoittua ja rentoutua. Palautumistakin aletaan suorittamaan ja ollaan pettyneitä itseen, kun siinä ei onnistutakaan. Meille tehokkuuden aikakauden suorittajaihmisille voi olla kauhistus tajuta kuinka monta tuntia ihminen tarvitsee lepäämiseen. Sitä ei voikaan suorittaa tehokkaasti.

Satunnaisesti teen hoitoalalla sijaisuuksia. Olen huomannut, että oikein kiireisen työpäivän jälkeen minun on vaikeaa asettua kotiin. Kaikki ne jokapäiväiset arkiset puuhat, yhtäkkiä niistä onkin vaikeaa ottaa kiinni. Pohdin paljon tätä työn ja perhe-elämän tasapainon löytämistä. Kuinka ihminen voisi oppia kääntämään itsensä täysin toiselle taajuudelle tullessani kotiin? Se ei taida olla luontomme mukaista. Kiire ei haihdu kehosta noin vain. Kun lapset kasvavat, aion tehdä taas enemmän palkkatöitä kodin ulkopuolella. En kuitenkaan halua antaa työn nielaista minua kokonaan. Olen huolestuen havainnut keikkatöitä tehdessäni, että työn rytmi ja vaatimukset eivät ole kehittyneet toivomaani suuntaan. Hoitajien pitäisi pystyä vieläkin enemmän venymään, joustamaan, kiirehtimään, kirjaamaan, olemaan, kuuntelemaan, tietämään.

Joogaharjoitus on aina turvapaikka. Luotan siihen, että voin aina laskeutua siihen ja tunnustellen havaita missä mennään ja antaa ratkaisujen tapahtua. Kohtuuttomia työelämän vaatimuksia se ei muuta miksikään. Silti se auttaa minua olemaan hyppäämättä oravanpyörään. Oravanpyörällä tarkoitan nyt tässä sellaista tilaa, josta ihmisen on vaikeaa päästä pois, jossa hän vain tekee kiireessä, tiedostamatta, stressaantuneena. En koskaan enää halua sellaista elämää. Hoitajana koen tehneeni ainakin kuukausia ellei jopa muutamia vuosia työtä sellaisessa tilassa.

Pahinta oravanpyörätilassa suorittamisessa itselläni oli ennakoimattomuus omassa käyttäytymisessä. Hermostuin kerrankin mukavalle työkaverilleni, joka suoraan kritisoi kasvotusten minulle tapaani hoitaa työtäni. Sen sijaan, että olisin arvostanut hänen suorapuheisuuttaan ja kyennyt kuuntelemaan, sisältäni noussut kuohahdus oli hallitsematon. Saatoin myös purskahtaa itkemään kesken opiskelijan loppuarvioinnin. Se oli todella kiusallista. En ymmärtänyt miksi niin kävi. Nyt ajattelen, että ehkä minusta tuntui pahalta niiden nuorten kohdalla, jotka olivat intoa ja toivoa täynnä. Tiesin, ettei kukaan ihminen pysty toimimaan arvojensa mukaisesti kiireessä, paineessa, kohtuuttomissa odotuksissa ja vaatimuksissa.

Sijaisena toimiminen on ollut lääkettä oravanpyörässä vereslihalle juosseelle hoitajalle minussa. Tiedän nyt varmaksi sen, että ihmisten hoitaminen ja auttaminen on minun tehtäväni. Ehkä tulen aina toimimaan sijaisena ilman vakituisen työpaikan tuomaa pysyvyyden tunnetta. Hyväksyn sen. Silloin pystyn varmasti helpommin säätelemään arkea omien voimavarojeni mukaan.

On hyvä muistaa olemassa olevan myös valtavaa tehokkuutta, joka tapahtuu puskematta väkisin. Silloin kaikki tapahtuu kuin itsestään huomaamatta, pakottamatta, eikä se ole koskaan väkivaltaista itseämme, toisiamme, ympäristöämme, tätä kaikkeutta kohtaan. Se on näitä joogan tuomia lempeimpiä oivalluksia kiireen ja koneiden aikakauden ihmiselle. Etsin ja opettelen vielä tätä. Olen toiveikas. On varmasti olemassa tasapaino, jossa ihminen kokee voivansa ja suoriutuvansa hyvin kaikilla tarvittavilla elämän eri osa-alueilla.

Ihmeellinen kohtaaminen

Teen välillä hoitoalalla keikkatöitä. Töiden merkeissä tapasin ihanan vanhan naisen, joka sattui olemaan isoäitini nuoruudenystävä. Juuri olin kirjoittanut itkun siitä, kuinka haluaisin tuntea ja tietää isoäidistäni muutakin kuin sen valtavan surun, jota kaikki kantavat hänen kuolemansa vuoksi vieläkin. Hän kuoli nuorena syöpään.

Ja pian löydän itseni hetkestä, jossa tuntui kuin isoäitini olisi ollut seurassamme ja kuiskinut vanhan ystävänsä korvaan, että kerro vielä siitä ja tästäkin. Sain kuulla kuinka isoäitini oli huokaillut ruisleivän leipomisen opettelun kanssa, hänen nuoruuden romanssistaan, siitä missä isovanhempieni häät oli vietetty ja kuinka siellä oli tanssittu aamuun asti.

Mielikuvani hänen elämästään täynnä sotaa, työtä ja sairautta muuttui. Sain tietää, että hän oli osannut pitää hauskaa, tuskaillut samojen arkisten asioiden kanssa kuin minäkin (kunpa osaisin leipoa sitä ruisleipää kunnolla!), hänellä oli ollut muitakin ihastuksia kuin pappa, hänkin oli tanssinut juhlissa aamuun asti (niin minäkin!)

Hänen ystävänsä sivuutti sodan ja sairauden ja puhui kaikesta muusta. Kuunnellessani tuli kyyneleet silmiin onnesta. Aina vain ihmeellisempi elämä! Syvimpiä salaisuuksia on mahdoton pukea sanoiksi. Isoäitini oli todella siinä kanssamme.

Juuri kun olin itkenyt lukiessani hänen kuolinvuoteella kirjoittamaansa kirjettä. Miettinyt, että miksi vieläkään isäni ei pysty puhumaan äidistään, koska kyyneleiden määrä tuntuu olevan loputon. Miettinyt, että kuinka kauan on vielä itkettävä, että saisi kyyneleiden takaa näkyviin sen nuoren ihanan ihmisen, jota kaikki rakastivat niin paljon ja jota kaikki olisivat tarvinneet kipeästi edelleen.

Olin usein täynnä tuskaa miettiessäni kuinka hänet erotettiin lapsistaan niin varhain. Halusin tietää muutakin! Itkuni kuultiin. Suruni hänen kohtalostaan sai lohdutusta. Sain täydennystä hänen tarinaansa, ulospääsyn ikuisesta itkemisestä.

Ja siinä hän nyt oli, kertoi ystävänsä suulla minulle. Olin täynnä kiitollisuutta siitä ohi kiitävästä hetkestä. Nyt voin kertoa omille tyttärilleni näitä asioita. Aion kertoa surusta ja aina sitten myös ilosta. Niin kuin se minullekin nyt on kerrottu.