Surumielisyys ottaa minut valtaansa aina aika ajoin. Se tulee ennakoimatta, pitelee minua ja sitten se väistyy. Kuvittelen mielessäni sen nyt suruhunnuksi, väreiltään vaihtelevaksi. Se on kudelma erilaisia lankoja. Siihen on kudottu tuntemattomia lankoja, jotka ovat hauraampia ja kauniimpia kuin ne langat, jotka tunnistan omikseni. Ne ovat äitini, isäni ja isovanhempieni ja esivanhempieni kudelmia. He eivät varmasti olisi halunneet tehdä niistä perintöä minulle, mutta siinä ne ovat, koska se on elämän tapa olla. Omat lankani ovat vankempaa tekoa, muistuttavat villasukan kudelmaa. Säihkyvä, läpikuultava ja kaunis. Kevyt kantaa, jos sen suostuu kantamaan. Raskas, jos koittaa mennä eteenpäin siitä välittämättä. Silloin siihen sotkeutuu, kompastuu ja se kiristelee. Kunpa muistaisin, että kun se laskeutuu ylleni, ottaisin sen vastaan, pitelisin sitä, katsoisin sen värejä ja sen lankoja ja sen kutojan käsialaa, se ei estä silloin minua liikkumasta, minun on vain otettava askeleeni rauhallisemmin. Se on aikansa ylläni. En ole varma tapahtuuko silloin niin, että siihen liittyy jotain omaani vai onko se niin, että puran siitä jotain pois, jotta se kevenisi, en ole varma, ei sen ole väliä. Kunpa muistaisin, että minun tehtäväni on kantaa sitä, tuntea se, hengittää se ylläni. Olen kiitollinen siitä, että pystyn sen tekemään.
