(ei)

Vuoden päättyessä pohdiskelen elämää. Tästä joulun ajasta  mieleeni tulee progressiivinen rentoutusharjoitus. Siinä lihas jännitetään voimakkaasti, jotta voidaan havaita miltä tuntuu lihaksen rentoutuminen. Joulu on kuin tämä harjoitus. Ihmiset kiirehtivät ja lopulta kohtaavat rauhoittumisen.

Miltä tuntuu rauhoittuminen nyt kohdallani?

Maisemat ovat tavallaan hieman vieraat lumettoman luonnon ja valon suhteen. Olen kävellyt paljon koiran kanssa luonnossa ja ihaillut luonnon värejä. Toisena hetkenä pimeys on tuntunut pelottavalta ja märkä maa vaikuttavan siltä kuin se pettäisi minä hetkenä hyvänsä.

Olen kuunnellut Havaintoja muutoksesta-keskusteluohjelmaa Yle Areenasta. Olen katsellut 90-luvun Muumilaakson tarinoita. Olen kutonut villasukkia ja pohtinut viitsinkö tehdä rumalle villasukalle parin. Lukenut Lasse Nordlundin kirjoituksia. 

Tänään kätkin suklaakonvehtirasioita outoihin paikkoihin, koska on jo hieman huono olo niiden liiallisesta syömisestä. Odotan myrskyä. Uutisista on voinut kuulla jo useana päivänä, että se on tulossa. Aamulla kuuntelin tuulta. Milloin se oikein tulee?

On edelleen kovin pimeää. Olen herkistynyt jouluna jälleen joulun tärkeimmän tarinan äärelle. Kertomus siitä, että pimeyden keskelle syntyy valo, uusi toivo ja se syntyy sinne minne kiireinen ihminen ei voi uskoa sen syntyvän. Olen myös leikkinyt jälleen livenä sadun joulupukista, joka tulee tuomaan lahjoja ihmisille. Lauloimme joulupukille ja oli ihanaa nähdä pukki taas. 

Olemme nähneet sukulaisia ja ystäviä. On ollut ihanaa, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen. Ja on ollut ihanaa sen jälkeen, kun on saanut vetäytyä omiin oloihinsa. 

Tänä aamuna mieleeni tuli se, että voisin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Kirjoittaminen on ollut aina itselleni mieluisaa. Onko tosiaan niin, että minulla ei ole aikaa kirjoittamiseen elämässäni? Tätä pohdin. Yritin joulupäivänä kirjoittaa ajatuksiani joulusta, seimestä ja joulupukista. Kirjoittamisesta ei tullut mitään. 

Tänä aamuna kävellessäni harjulla mieleeni tuli tämän kirjoituksen otsikko. Pyörittelin ensin ajatuksissani tällaista otsikkoa: "EI!!!!". 

Tämän sanan merkitys kiehtoo minua nyt. Olen viime aikoina tullut siihen johtopäätökseen, että voisin aivan sumeilematta käyttää ei:tä elämässäni loputtomiin. Niin paljon kuin vain ehdin ja jaksan. Voisin sanoa aivan kaikille minulle tarjoutuville mahdollisuuksille, tapaamisille, koulutuksille, e-passin tarjouksille, ihan kaikelle mikä tulee tietoisuuteeni oman perheeni ja kotini ulkopuolelta - EI-. Kannustan itseäni tähän nyt täysillä. Sen rajattomuus tuntuu ihanalta. Ja minusta tuntuu kuin se olisi loitsu, joka vahvistaisi minua kerta kerran jälkeen.

Tarkoitan tällä sitä, että olen oivaltanut, etten menetä rajaamalla yhtään mitään. Päinvastoin. Tarvitsen keskittymiskykyä ja läsnäoloa. Tarvitsen hiljaisuutta, jotta kuulen omat ajatukseni. Haluan miettiä rauhassa. Olen huomannut vaistojeni joko vahvistuneen tai sitten taitoni lukea hiljaisuuden antamaa tietoa vahvistuneen. Olemme joka tapauksessa yhteydessä toisiimme, vaikka kieltäytyisin kaikesta vuorovaikutuksesta oman perheeni ulkopuolisista ihmisistä. Erotuksena ainoastaan se, etten uuvu kaikesta hälystä.

Mutta jos huutaisin täysillä; "EI!!!!" joka suuntaan, vain vahvistaisin vetovoimaa, joka häiritsee rauhaani. Sen sijaan pieni "(ei)" ilman pistettä joka paikkaan kylvettynä on parempi. 

Ei-sana lisää tunnettani toivosta. Jotta pystyn näkemään, tarvitsen toivoa. 

Nyt sana "toivo" jäi pyörimään mieleeni. Miten ihana sana! Toivottaa, olla toiveikas, toivoa... 

Sanat on loitsuja <3

Sinulle, kuka luet tätä, toivon rauhaa, tilaa ja luottamusta. Et jää mistään paitsi varjellessasi rauhaasi. Päinvastoin. Löydät rikkauksia, joita et voinut uskoa todeksi.