Hitaammin enemmän ja sosiaalisen suojelijan näkyväksi tuleminen

Harjoittelin eilen taas hitaammin kävelemistä. Kun lämmitin töissä lounaan itselleni, hain oikein kauniin ja rauhallisen paikan syödä. Ulkona satoi lunta kauniisti. Katselin sitä syödessäni pakasteesta mukaan nappaamaani joululounasta. Olin yllättynyt miten hyvältä ruoka maistui. Minullakin on ollut se käsitys, että tässä vaiheessa on ihan kauheaa joutua syömään vielä jouluruokia. En tiedä vaikuttiko ruokahaluuni se, että saavuin töihin polkupyörällä. Matkaa pyöräiltäväksi oli 5 km ja en todellakaan ole tottunut talvipyöräilijä (mutta haluaisin olla!). Se oli iso juttu itselleni ja jännitin kuinka selviydyn (selviydyin hyvin).

Harjoittelen siis jälleen loman jälkeen sitä, että olisin se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä (pitäisin rauhan tilastani kiinni/ rauha olisi olotilani). Haluan, että ihmiset ovat läsnäolevampia ja heillä on kykyä keskittyä vallitsevaan hetkeen. Haluan, että minulla on aikaa enemmän. Haluan olla ulkona enemmän. Haluan olla rauhassa enemmän. Haluan havainnoida maailmaa rakkaudesta ja rauhasta käsin ja samaan aikaan olla toimintakykyinen ja aktiivinen ihminen.

Huomasin eilen monissa tilanteissa sosiaalisen huoleni heräävän. "Minua pidetään hulluna, kun pyöräilen tällaisella ilmalla", "tuo varmaan pitää minua outona, kun kävelen näin rauhallisesti", "ärsyttääköhän tuota minuna rauhallisuuteni", "pidetäänkö minua outona, kun menin syömään tänne" jne. 

Voisin kutsua tätä mieleni ääntä sosiaaliseksi suojelijakseni. Se todella kalibroi minua tehokkaasti olemaan, kuten se ajattelee, että muut haluavat minun olla. Minun täytynee tehdä jokin sopimus tämän sosiaalisen suojelijani kanssa, koska se tuskin yhtäkkiä aikoo vaieta . Haluan kuitenkin muuttaa meidän ihmisten tapaa olla tai ainakin omaa tapaani olla maailmassa.