Edelleen lukiossa

Näen aina välillä unta, jossa käyn edelleen lukiota. Stressaantuneena sählään siellä, murehdin kuinka kursseja on jäänyt suorittamatta ja jollain tavalla homma ei vain ole hanskassa. Sitten huomaan unessani, että olenkin jo suorittanut kurssit ja valmistunut aikoja sitten. Seuraavaksi ihmettelen, että mitä hemmettiä edelleen pyörin täällä. Olisin aikoja sitten voinut mennä eteenpäin. Kuljen lukion käytävillä ja mietin, että mihin täältä kuuluu lähteä.

Jokin aika sitten taas uni toistui. Lapsen itku herätti minut ja uni keskeytyi. Olin vielä menossa aamuvuoroon, mikä hieman kirpaisi yövalvomisen kanssa. Herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että nyt pureudun tähän uneen kunnolla. Unessa oli myös suora kysymys anopiltani hoivakoteihin viitaten. Ikään kuin alleviivattiin minulle työpäiväni merkitystä, että jotain liikahtaisi päässäni. Ja liikahtihan siellä.

Työpäivän aikana unen viesti konkretisoitui. Kamppailin työvuorossani stressaantuneena tuttujen ongelmien kanssa. Oi miksi olen täällä taas, kysyin itseltäni, näiden samojen ongelmien kanssa. Ne eivät ole minun vallassani ratkaistavissa. Koin vahvasti, että paikkani on toisaalla. Koin olevani vanhassa työssäni keikkalaisena ikään kuin suorittamassa niitä jo käytyjä lukiokursseja uudestaan. Olen oppini saanut siinä ympäristössä. Nyt se oma työ mietintään! Se ei ole paluu vanhaan. Se on jotain uutta.

Uni ja työpäivä sysäsivät liikkeelle taas ajattelutyön, joka on ollut pysähdyksissä. Haaveen toimia yrittäjänä. En näe muuta vaihtoehtoa. Olen ottanut käyttöön kansion, jonne olen koonnut paperille piirtämiäni ajatuskarttoja ideoiden pulputessa päähän. Onneksi lasten kanssa piirrellään joka päivä niin aina on ulottuvilla luovan ajattelun muistiinpanovälineet. Samalla on auennut yhteyksiä muihin ihmisiin. Asiat loksahtelevat paikoilleen. Ihan sama tuleeko johdatus älysovellusten tuuppimana vai jostakin muusta lähteestä, olen vain nauttinut. Ihana fiilis tehdä suunnittelutyötä, haaveilla ja leikitellä erilaisilla ajatuksilla.

Haaveilen omasta pienestä vastaanottohuoneesta tai joogahuoneesta tai hoivakodista, haaveilen villiyrttiteestä pöydällä, kangaspuista, pihakanalasta, hoitavista käsistä. Haaveilen kokonaisvaltaisesti hyvinvoivista ihmisistä, yhteisöistä, haaveilen väkevistä metsistä, ihmisten osallisuudesta tässä maailmassa. Haaveilen toimivani kanssakulkijana, keskustelijana, auttajana, hoitajana, kuuntelijana, ohjaajana. Ja kaikki tämä liittyy jollakin tapaa uuteen aikakauteen, johon olemme ihmisinä astumassa. Löydän oman työni. Luotan siihen, että asiat muotoutuvat kohdalleen. Nyt vain annan ideoiden ryöpytä!

Ilokseni olen huomannut kuinka paljon ihmiset ovat valmiita antamaan ja auttamaan yrittäjyyteen liittyen. Minulla omaa kokemusta ei ole. Pelkään pykäläviidakoita ja keskittymiskykyni voi olla surkea sinnikkyyttä vaativien asioiden äärellä. En kuitenkaan anna nyt vanhojen ajatusmallien lannistaa. Olen kuunnellut tätä ihanaa Mamaonbis-podcastia, joka huokuu ihanien ihmisten hyvää energiaa. Aivan huikeaa! Nyt on kevät. Nyt on oikea aika heittää lannoitetta asioiden pihalle ja seurata mitä sieltä alkaa kasvamaan.

Parhaita hetkiä ja hoitotyötä

Pääsin työssä ollessani todistamaan mitä kauneinta hetkeä. Sairastuneen ihmisen äärelle oli kokoontunut joukko ihmisiä viettämään aikaa yhdessä. He lauloivat ja soittivat sekä antoivat oven huoneeseen olla auki, jotta kaikki muutkin ihmiset hoivakodissa pääsivät osaksi heidän hetkeään. En tavannut ketään näistä ihmisistä. Työskentelin samalla osastolla, mutta toisten ihmisten kanssa. Silti, heidän läsnäolonsa säteili koko osastoon.

Mieleeni palasi myös eräs joulu sairaalassa, jolloin erään potilaan kotiutuminen ei onnistunutkaan. Hän oli kolmen hengen huoneessa ja hänen perheensä kysyi saisivatko he hieman soittaa ja laulaa huoneessa joululauluja. Muut potilaat antoivat luvan. Ovi jätettiin auki käytävään ja muiden potilaiden toiveiden mukaan avattiin ovet heidän huoneisiinsa. Saimme kuunnella iltavuorossa kauniita joululauluja. Minun tehtäväni oli arvioida huoneessa olevien toisten potilaiden jaksamista, koska he eivät ehkä kehtaisi pyytää musisoivia vieraita lopettamaan. Mennessäni näiden potilaiden luo, heidän mielialansa oli tavallista korkeammalla. He nauttivat elävästä musiikista täydestä sydämestään. Vieraat toivat ikimuistoisen joulun koko osastolle.

Tällaiset hetket ovat parhaita. Ihmiset eivät varmasti ymmärrä täysin millainen voima heidän läsnäolollaan, laulullaan ja soitollaan on. Se on kuin loitsujen laulamista ilmoille. Oli ihminen sitten vanhuuden haurastuttama tai sairauden koettelema, toisten ihmisten esittämä musiikki luo kuin säröjä henkisiin seiniin, joista valo pääsee taas kajastamaan hämärään huoneeseen. Muistatteko kuinka ihmeellinen on elämä, kuinka ihmeellinen ihminen, kuinka ihmeellistä että me olemme yhtä, valo puhuu.

Sairaala- ja hoivakotiympäristöissä pystyy todella arkisilla teoilla omaiset ja ystävät kohottamaan tunnelmaa. Vain saapumalla, läsnäololla, ruokailussa auttamisella, ulkoilemalla yhdessä tai kampaamalla apua tarvitsevan hiuksia, lukemalla ääneen. Tavalliset asiat ovat kaikkein ihmeellisimpiä. Surua ja kärsimystä ei voi poistaa tai ratkaista. Antaa sen olla läsnä siinä, mutta ollaan mekin. Tehdään niitä pieniä asioita, jotka ovat kaikkein suurimpia.

Kaksi joutsenta

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki olla anna
Äärellä veden tumman

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun pieni hetki levätä anna
tumman veden vieressä

Oikean puoleista polkua, tumman korven poikki
Luulin voivani nojata suuren männyn suojaan
Mutta se oli synkkä ja tahtoikin minulle pahaa
Vahvisti minussa sen mitä eniten pelkään

Saavuimme tummalle lammelle
kannoin sinua
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta odotti meitä

Vasemman puoleista polkua kävin koivumetsän läpi
Kuinka olinkaan heleässä valossa
ja tiesin kulkevani turvassa, enkä enää pelännyt mitään
Kuljin eri polkua koivupuut turvanani
Kuinka ne vaalivatkaan minun oikeuttani olla olemassa
kantaa sinua

Uudestaan saavuimme tummalle lammelle
äärelle vahvan voiman
jossa kaksi joutsenta olivat käyneet nukkumaan

Kanna äiti kanna
Kaakkolammelle minut kanna
Siellä minun turvassa olla anna
äärellä tumman veden

Jalkani jo väsyivät kesken yhteisen matkan 
Kuinka hyvä olikaan 
kun nostit syliisi, katsoimme silmiin toisiamme
kävimme yhdessä tämän matkan

Olen samaa, 
olen yhtä,
puiden, veden, toisen kanssa
Voi miten pelkäsin ettei tämä olisikaan totta
Että olisinkin vajoamassa vääristyneeseen paikkaan
ulottumattomiin kaiken järjen

Silloin olit siinä, äärelläni
En ollut koskaan ollut yksin
En ollut nytkään yksin
Olin metsä, sen puut, lapseni, itseni, lampi, sateen tuoksu
Olin turvassa
ja olin kaikki tämä

Kuplan sisällä

Kokeilin eilen työpäiväni ajan visualisointitekniikkaa keskittymiseni säilyttämiseen. En muista saaneeni opetusta tai ohjausta harjoitukseen. Eräs työkaverini kertoi vuosia sitten kuinka hän kuvittelee ympärilleen kuplan tai kehän, jos työpaikalla on kaoottinen tunnelma tai ihmiset riitelee. Se oli tuonut hänelle tunteen, että ilkeät sanat eivät osu häneen ja kiireestä huolimatta hän pystyy keskittymään.

Tämä muisto palasi tutustuessani sairaanhoitajaan, jonka kanssa meillä oli hyvä keskusteluhetki. Kerroin hänelle vaikeudestani aikoinaan sairaalassa työskennellessäni keskittyä tekemään kiireisissä iltavuoroissa saapuneiden potilaiden hoito- ja palvelusuunnitelmia. Olisin tarvinnut rauhallisen tilan tekemiseen, eikä sellaista ollut. Koska hoitajia oli myös vähemmän, työni keskeytyi jatkuvasti joutuessani samaan aikaan reagoimaan moniin eri asioihin. Pienillä huomiovirheillä saattoi olla vakavat seuraukset, minkä tiedostaminen taas nosti stressitasoa. Hän kertoi vastaavissa tilanteissa jopa nauttivansa. Hän sanoi olevansa kuplan sisällä, jonne mitkään häiriötekijät eivät pääse ja onnistuessaan laatimaan tietyillä konsteilla hyvät hoito- ja palvelusuunnitelmat, hän on hyvin mielissään. Toiset siis luontaisesti toimivat kuplan sisällä tarvittaessa ja toiset kuvittelevat sellaisen. Minäkin haluan kuplaan!

Tämä visualisointitekniikka oli helppo, vähän niin kuin leikki. Tein työpäiväni kotihoidossa, joten kotikäyntien välissä, siirtyessä asiakkiden luo, oli aina vähän aikaa olla yksin. Kuvittelin ensin ympärilleni kuplan tai kehän, mutta se oli vähän yksitoikkoista, joten visualisoin värejä ja asioita siihen. Aikasemmin olen yrittänyt säilyttää keskittymistä tai lievittää stressiä työpäivän aikana havainnoimalla hengitystä. En ole kokenut saavani siitä apua. Tämä toimi paremmin ehkä siksi, että se oli hauskempaa. Värit vaihtuivat päivän aikana, välillä sekoittuen ja tehden kuvioita. Välillä kuvittelin väreihin lisäksi kimallusta, perhosia, pehmeitä höyheniä. Kiireen ja asiakkaan kielteisten tunteiden tarttuessa kehääni, väri muuttui läpikuultavan pronssin metalliseksi.

Omien tuntemusten tiedostaminen väreinä tai kuvina ympärillä tuntui jollakin tapaa toimivan. Visualisoin sen mukaisesti mitkä olivat voimavarani ja tunteeni sekä kuinka vuorovaikutus sujui ihmisten kanssa. Kuvittelin olevani väri-glitter-kehäni sisällä suojassa kaikelta mitä en tarvitse kannettavakseni. Vaikka asiakas olisi kuinka ahdistunut, surullinen ja kohtuuttoman kovien elämänkokemusten koettelema lapsuudestaan saakka, hän tarvitsee auttajakseen ihmisen, joka tiedostaa tuskan, mutta on itse suojassa siltä. Hoitaja ei saisi samaistua toisen tunteisiin niin vahvasti, että itse lamaantuu.

Tästä liiallisen samaistumisen eli omien ja toisen tunteiden sekoittumisesta meille puhuttiin jo koulussa aikoinaan. Opettaja selitti silloin meille aihetta sympatian ja empatian eroilla. En koskaan ajatellut, että minulle voisi olla niin vaikeaa olla vajoamatta sinne kuoppaan autettavan kanssa. Tai kuinka paine ja kiire kasvaessaan sekoittaisi kaiken minussa, estäen keskittymisen tekemiseen ja hävittäen kyvyn läsnäoloon ihmisten kanssa.

Tarvitsen konkreettisia keinoja kuinka olla herkkä ihmisten auttamistyössä ja samalla säilyttää toimintakyky hyvänä työpäivän läpi ja vielä kotona perheen ja kotitöiden äärellä. Herkkyys on minussa ja se on myös keskeinen työvälineeni, en voi sulkea sitä rakentavasti pois kokonaan. Eckhart Tolle puhuu tilan saamisesta sisälleen itsen ja mielen välille. Luulen, että tässä visualisoinnissa oli kyse samasta asiasta.

En ole sitä mieltä, että ihmisten murtuminen epärealististen tehokkuusvaatimusten edessä ratkeaa mindfulness-harjoituksilla. Mutta lopputulos tästä yhdestä päivästä oli henkilökohtaisella tasolla ilahduttava. En ollut uupunut. Päivä jatkui vielä kotona. Kotityöt sujuivat kivutta, lasten ja puolison kanssa yhdessäolo sujui. Illalla vielä lasten kanssa lötkötellessä ulkosalla ilta-auringon lämmössä, oli oma kehäni kiinni lasten kehissä ja värit olivat ihanan kepeitä ja niissä lepatteli kauniita pikkusiipiä. Ei siis mikään kauhean vaativa harjoitus, kun sitä halusi vielä kaiken leppoisuuden keskelläkin tehdä kepein mielin.

Peilikuvani

Raskas mutainen piha, joka pitää ylittää päästäkseen kotiin
Sinä välissä muun maailman ja kotimme, olematta missään 
Aina kaukana minusta

Kompuroin päättömiin mustiin kissoihin
Pelkään omia kasvojani

Kuinka olisin sen kaiken voinut jo ymmärtää silloin?
Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin paremmin tiennyt?
Vai riittikö pelkkä aavistus, 
osasinko varautua sittenkin 
nähdessäni toiset kasvoni?

Mutaisesta pihasta huolimatta
tässä me olemme juuri ja juuri
rakastavaisina

Oli ehkä hyvä, että katsoin tarkasti, annoin kasvoni olla olemassa, 
peilikuvani rumana ja hirveänä

Ja miten ihanaa on nukkua vieressäsi nyt
Kaiken alta kasvava tunne
Kuinka sinua rakastankaan