Avanto

 

Viime talvena en käynyt avannossa muistaakseni kertaakaan. Nyt vastaanotimme uuden vuoden mökillä ja puolisoni teki jäähän pienen reiän. Taitoni laskeutua kylmään veteen on muuttunut selvästi. Pohdin, että aloittaessani (en enää muista onko siitä kuinka monta vuotta, ei ainakaan enemmän kuin neljä vuottaa...) olin niin stressin marinoima, että avannossa käymisestä tuli pakkomielle. Halusin myös laskea tarkasti aikaa, että olen varmasti riittävän kauan siellä. Olihan se ihanaa, kun huomasi aistien terävöityvän ja olon muuttuvan parempaan. Kesäksi pihalle ilmestyi vanha pakastin, jotta sain kesälläkin käydä avannossa. Luin silloin, että jotkut avantoharrastajat eivät laskeneet aikaa, vaan kuuntelivat omaa kehoaan. Se vähän ärsytti minua. Sitten tuli stoppi. Tässä, kuten monissa muissakin asioissa, huomaan oman ärtymyksen olleen jonkinlainen maamerkki. 

Pohdin tässä, että onkohan nyt niin, että harjoittelen avannossa käymistä eri tilasta/ paikasta/ energiasta. Rakkaudesta käsin omassa kehossa, pakottamatta mihinkään suoritukseen, mutta lempeästi tökkien (tuli mielikuva susiemosta ja pennusta, ja lempeästä kuonon tökkäyksestä). 

Ensimmäisenä päivänä pulahdin avantoon lopulta pyörittyäni ja hyörittyäni aikani saunan ja laiturin välillä. Seuraavana päivänä en mennyt. Ennen avannossa käyminen taisi olla stressikehomielen suoritus. En sano tätä tuomitsevasti, sain siitä paljon apua silloin. Nyt on erilaista. Nyt opettelen uudelleen ja se on hyvin erilaista kuin aiemmin.

Hitaammin enemmän ja sosiaalisen suojelijan näkyväksi tuleminen

Harjoittelin eilen taas hitaammin kävelemistä. Kun lämmitin töissä lounaan itselleni, hain oikein kauniin ja rauhallisen paikan syödä. Ulkona satoi lunta kauniisti. Katselin sitä syödessäni pakasteesta mukaan nappaamaani joululounasta. Olin yllättynyt miten hyvältä ruoka maistui. Minullakin on ollut se käsitys, että tässä vaiheessa on ihan kauheaa joutua syömään vielä jouluruokia. En tiedä vaikuttiko ruokahaluuni se, että saavuin töihin polkupyörällä. Matkaa pyöräiltäväksi oli 5 km ja en todellakaan ole tottunut talvipyöräilijä (mutta haluaisin olla!). Se oli iso juttu itselleni ja jännitin kuinka selviydyn (selviydyin hyvin).

Harjoittelen siis jälleen loman jälkeen sitä, että olisin se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä (pitäisin rauhan tilastani kiinni/ rauha olisi olotilani). Haluan, että ihmiset ovat läsnäolevampia ja heillä on kykyä keskittyä vallitsevaan hetkeen. Haluan, että minulla on aikaa enemmän. Haluan olla ulkona enemmän. Haluan olla rauhassa enemmän. Haluan havainnoida maailmaa rakkaudesta ja rauhasta käsin ja samaan aikaan olla toimintakykyinen ja aktiivinen ihminen.

Huomasin eilen monissa tilanteissa sosiaalisen huoleni heräävän. "Minua pidetään hulluna, kun pyöräilen tällaisella ilmalla", "tuo varmaan pitää minua outona, kun kävelen näin rauhallisesti", "ärsyttääköhän tuota minuna rauhallisuuteni", "pidetäänkö minua outona, kun menin syömään tänne" jne. 

Voisin kutsua tätä mieleni ääntä sosiaaliseksi suojelijakseni. Se todella kalibroi minua tehokkaasti olemaan, kuten se ajattelee, että muut haluavat minun olla. Minun täytynee tehdä jokin sopimus tämän sosiaalisen suojelijani kanssa, koska se tuskin yhtäkkiä aikoo vaieta . Haluan kuitenkin muuttaa meidän ihmisten tapaa olla tai ainakin omaa tapaani olla maailmassa.

(ei)

Vuoden päättyessä pohdiskelen elämää. Tästä joulun ajasta  mieleeni tulee progressiivinen rentoutusharjoitus. Siinä lihas jännitetään voimakkaasti, jotta voidaan havaita miltä tuntuu lihaksen rentoutuminen. Joulu on kuin tämä harjoitus. Ihmiset kiirehtivät ja lopulta kohtaavat rauhoittumisen.

Miltä tuntuu rauhoittuminen nyt kohdallani?

Maisemat ovat tavallaan hieman vieraat lumettoman luonnon ja valon suhteen. Olen kävellyt paljon koiran kanssa luonnossa ja ihaillut luonnon värejä. Toisena hetkenä pimeys on tuntunut pelottavalta ja märkä maa vaikuttavan siltä kuin se pettäisi minä hetkenä hyvänsä.

Olen kuunnellut Havaintoja muutoksesta-keskusteluohjelmaa Yle Areenasta. Olen katsellut 90-luvun Muumilaakson tarinoita. Olen kutonut villasukkia ja pohtinut viitsinkö tehdä rumalle villasukalle parin. Lukenut Lasse Nordlundin kirjoituksia. 

Tänään kätkin suklaakonvehtirasioita outoihin paikkoihin, koska on jo hieman huono olo niiden liiallisesta syömisestä. Odotan myrskyä. Uutisista on voinut kuulla jo useana päivänä, että se on tulossa. Aamulla kuuntelin tuulta. Milloin se oikein tulee?

On edelleen kovin pimeää. Olen herkistynyt jouluna jälleen joulun tärkeimmän tarinan äärelle. Kertomus siitä, että pimeyden keskelle syntyy valo, uusi toivo ja se syntyy sinne minne kiireinen ihminen ei voi uskoa sen syntyvän. Olen myös leikkinyt jälleen livenä sadun joulupukista, joka tulee tuomaan lahjoja ihmisille. Lauloimme joulupukille ja oli ihanaa nähdä pukki taas. 

Olemme nähneet sukulaisia ja ystäviä. On ollut ihanaa, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen. Ja on ollut ihanaa sen jälkeen, kun on saanut vetäytyä omiin oloihinsa. 

Tänä aamuna mieleeni tuli se, että voisin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Kirjoittaminen on ollut aina itselleni mieluisaa. Onko tosiaan niin, että minulla ei ole aikaa kirjoittamiseen elämässäni? Tätä pohdin. Yritin joulupäivänä kirjoittaa ajatuksiani joulusta, seimestä ja joulupukista. Kirjoittamisesta ei tullut mitään. 

Tänä aamuna kävellessäni harjulla mieleeni tuli tämän kirjoituksen otsikko. Pyörittelin ensin ajatuksissani tällaista otsikkoa: "EI!!!!". 

Tämän sanan merkitys kiehtoo minua nyt. Olen viime aikoina tullut siihen johtopäätökseen, että voisin aivan sumeilematta käyttää ei:tä elämässäni loputtomiin. Niin paljon kuin vain ehdin ja jaksan. Voisin sanoa aivan kaikille minulle tarjoutuville mahdollisuuksille, tapaamisille, koulutuksille, e-passin tarjouksille, ihan kaikelle mikä tulee tietoisuuteeni oman perheeni ja kotini ulkopuolelta - EI-. Kannustan itseäni tähän nyt täysillä. Sen rajattomuus tuntuu ihanalta. Ja minusta tuntuu kuin se olisi loitsu, joka vahvistaisi minua kerta kerran jälkeen.

Tarkoitan tällä sitä, että olen oivaltanut, etten menetä rajaamalla yhtään mitään. Päinvastoin. Tarvitsen keskittymiskykyä ja läsnäoloa. Tarvitsen hiljaisuutta, jotta kuulen omat ajatukseni. Haluan miettiä rauhassa. Olen huomannut vaistojeni joko vahvistuneen tai sitten taitoni lukea hiljaisuuden antamaa tietoa vahvistuneen. Olemme joka tapauksessa yhteydessä toisiimme, vaikka kieltäytyisin kaikesta vuorovaikutuksesta oman perheeni ulkopuolisista ihmisistä. Erotuksena ainoastaan se, etten uuvu kaikesta hälystä.

Mutta jos huutaisin täysillä; "EI!!!!" joka suuntaan, vain vahvistaisin vetovoimaa, joka häiritsee rauhaani. Sen sijaan pieni "(ei)" ilman pistettä joka paikkaan kylvettynä on parempi. 

Ei-sana lisää tunnettani toivosta. Jotta pystyn näkemään, tarvitsen toivoa. 

Nyt sana "toivo" jäi pyörimään mieleeni. Miten ihana sana! Toivottaa, olla toiveikas, toivoa... 

Sanat on loitsuja <3

Sinulle, kuka luet tätä, toivon rauhaa, tilaa ja luottamusta. Et jää mistään paitsi varjellessasi rauhaasi. Päinvastoin. Löydät rikkauksia, joita et voinut uskoa todeksi.

Ylivirittyneisyyteen havahtuminen

Kesäloman jälkeen palasin töihin tietoisena siitä, että sisääni rakentunut rauhan tila saattaisi piankin taas kadota. Muistan puhuneeni ystäväni kanssa asiasta ja pidin kiinni ajatuksesta tai toiveesta, että sen pystyisi jollakin tapaa säilyttämään työn imun pyörteissä ja lasten koulu- ja harrastusrumban ahtaudessa. 

Nyt olen saanut kaksi lomapäivää, joiden aikana on ollut mahdollista pohtia, että kuinka kävi. Oli ihanaa viisautta minulta aloittaa lomapäivät käymällä Olotila Rauhassassa, jossa saa apua ylivirittyneisyydestä palautumiseen. Saapuessani hoitoon ajattelin olevani "ihan ok"-mielentilassa. Olen jo pitkään nukkunut ihan hyvin, en ole ollut erityisen ärtynyt ja työpaineetkin oli mielestäni hyvin paketissa. Aamulla, kun olin lähettänyt lapset kouluun, olin hyvillä mielin. Aamu ei ollut ollut kaaosta. Kadonneita tavaroita ei ollut tarvinnut etsiä, aikaa oli ollut riittävästi.

Saapuessani Olotila Rauhan tiloihin tunsin kuin olisin törmännyt johonkin sumuseinämään. Paikan rauhan energia oli niin vahva ja tiedostin heti olevani aivan eri energiassa. Samalla hetkellä, kun tervehdin valmentajaa, jota olin tulossa tapaamaan, tulin tietoiseksi omasta ylivirittyneisyydestäni. Tapaaminen alkoi keskustelulla ja tunsin valtavaa  helpotusta siitä, että sain puhua ihmisen kanssa, joka oli keskittynyt ja läsnäolokykyinen. Miten harvinaista tänä päivänä sellainen onkaan! Me olemme sosiaalisia laumaeläimiä ja kalibroidumme toisistamme. Se vaan on niin. Aloin rauhoittumaan.

Eilisen aikana tulin paremmin tietoiseksi siitä, että minulla oli paljonkin tarvetta tasapainoon hakeutumiseen, rauhoittumiseen, kultaiselle keskitielle astumiseen tai miksi sitä nyt voisikaan kutsua. Vaikka ajattelen arjessani olevani se melko rauhallinen tyyppi, niin aloin epäilemään asiaa kuitenkin. Elämme kollektiivisesti niin voimakkaassa ylivireydessä, että itsekin virittäydyn siihen, tietenkin. Pelkäämme kollektiivisesti sotaa, hallituksen leikkauksia, peukku-huumeen käyttäjiä, puhumattakaan ilmastonmuutoksesta, muiden kanssaelollistemme joukkosukupuutoista, listaa voisi jatkaa vielä pitkään. 

Elämme varuillaan olon energiassa ilman turvallisia yhteisöjä. Meillä ei ole enää kykyä irrottautua laitteista ja koneista, joiden varassa ja ohjauksessa toimimme. Puhumme itsestämmekin kuin olisimme koneita. Minäkin käytän koneista siirtyneitä sanoja jopa ohjatessani tietoisuustaitoharjoituksia ihmisille. Käytän sanoja "kehon skannaus" ja "käyttöjärjestelmä" tai "latautuminen" puhuessani ihmisolennosta. Keskustellessani Olotila rauhan valmentajan kanssa tiedostin, ettei ollut ihan helppo paikka minulle asettua hoidettavaksi. Se vaati paljon myötätuntoa itseltäni itseäni kohtaan. Valmentaja oli ihana, hän sanoi, ettei tarvinnut nyt yrittää mitään, ei tarvinnut yrittää rentoutua tai muuta. Ylivirittynyt minä ei voi siirtyä rauhan tilaan tekemällä jotakin oikein, suorittamalla jotakin harjoitusta tai onnistumalla jossakin yrityksessä. Olin paikassa, tilassa ja ihmisen lähellä, jossa kaikesta oli lupa nyt hellittää. 

Hoidon aikana analyyttinen mieleni ei saanut oikein kiinni mistään. Päivä jatkui. Piti viedä lasta hammaslääkäriin, toinen lapsi ei noudattanut sovittuja koulumatkasääntöjä, jouduimme käymään kaupoilla (mitä inhoan) ja jouduin taas harhaanjohdetuksi luultuani ostavani tuotteen, jonka saisi puoleen hintaan (hinta olikin jo alennettu ja arvioin rahan menon väärin) ja muitakin sattumuksia mitä kuuluu tavalliseen arkeen. Erona aiempaan havaitsin sen, että meillä säilyi lasten kanssa hyvä yhteys. Minun oli helppo ottaa syliin iso koululaiseni, joka rakastaa olla sylissä ja jota aika ajoin en millään jaksaisi pitää sylissä. Oli ihanaa pitää sylissä omaa lasta! Jaksoimme tehdä kaikki arjen asiat ja jaksoin olla myös siinä väsymyksen energiassa. En kokenut mitään tarvetta vetäytyä omiin oloihini kännykkäni kanssa. Puuhailimme kaikkea ihanaa myös. Puolisoni teki pitkän työpäivän ja hänen poissaolonsa ei harmittanut, kuten yleensä. Kodissa oli hyvä olla. Epäjärjestys ei vaivannut tai vienyt huomiotani. Tein ruokaa hyvillä mielin ja askartelin taikasauvaa keijuasuun lapsen kanssa.

Lähdimme lasten kanssa ulkoiluttamaan koiraa (he halusivat mukaan, mikä myös oli tavallisuudesta poikkeavaa). Huomasimme kirkkaan kuutamon nousevan metsän takaa illan hämärtyessä. Tunsin elämän/maailman ihmeellistä, maagista, mystistä elinvoimaa, joka peittää/lävistää kaiken. Päivän ja yön taite tuo niin elävästi muistutuksen siitä, että me ihmisinä olemme yhtälailla kirkasta päivänvaloa ja mystistä yön hohdetta. Vain olin ja hengittelin maisemaa. Meillä oli ikimuistoinen illan hetki lasten kanssa yhdessä. Yhtäkkiä puolisonikin oli jo tullut kotiin. Illalla lapseni soitti kitaraa meille, kun söimme iltapalaa. Yleensä se on ollut niin, että me vanhemmat muistuttelemme tekemättömistä soittoharjoituksista ja lapsi kaivaa ilman iloa soittimen esiin. 

Kun kirjoitan tätä tekstiä, en voi uskoa todeksi sitä kuinka erilainen päivä eilinen oli. Ilman, että analyyttinen mieleni pystyy millään tavalla havaitsemaan tai jäsentämään muutoksen juurta. Mielikuva tai runo voisi kuvata kokemusta.

Jokin voima kutsuu minua. Jokin laulu kantautuu uneeni. Jokin nousee vaivaamaan minua. Se on kuin lapsuuden näkymätön ystävä, josta aikuiset puhuvat kuin se ei olisi todellinen olento. Mutta joskus havahdun siihen, että siinä se on. Se houkuttelee minua astumaan sivuun, jäämään muista jälkeen, pysähtymään pelottavalle pienelle polun alulle ja katselemaan sitä tummaa tiheikköä, jonne meneminen arveluttaa. Vastaukset eivät ole sanojen muodossa ja minä huomaan ymmärtäväni niitä silti. Ne tulevat minulle taivaan ja maan väreinä, vähenevän kuun nousuna, pimeydessä, hämäryydessä, hiljaisuudessa, unenomaisuudessa. Anna minun asettua useammin sen maailman pehmeyteen, josta sanat ja pitkät, valkoiset käytävät puuttuvat. Anna minun hengittää useammin keuhkoni täyteen ikuisuutta, tummuutta ja kaiken vastaanottavaa, luovaa voimaa. Anna minun luottaa.

Tänään jatkan elämääni. Tänään on edessä päivä muiden päivien joukossa. Ehkä löydän vastauksia kysymyksiin, joita en ole ymmärtänyt esittää. Maailma on kiehtova paikka ja saan olla osa tätä kaikkeutta. Toivon sinulle, ihmisolennolle, joka luet tätä, kaikkea hyvää. Olemme samaa ja matkamme täällä on hämmentävä. Toivon, että pystyt löytämään rauhan tilan itsessäsi ja toimimaan siitä energiasta käsin tässä koneistuvassa aikakaudessa. 

Ja mitä vastaisin menneisyyden itselleni, joka pohti, että kuinka onnistun säilyttämään kesälomalla saadun mielentilan arjessa? Vastaisin, että harjoittelu jatkuu.

Tunturi, Äiti, Virtojen Alku

Olen ollut hämmennyksen tilassa. Olen toivonut saavani elämääni jonkinlaisen muutoksen aikaiseksi, mutta en edes ole varma millaisen muutoksen. Maailman muuttuessa ja tuottaessa uusia ilmiöitä, jotka ovat minulle vieraita, alan lannistumaan. En enää imeydy samoin virtauksiin mukaan kuin nuorempana. Jään rannalle ihmettelemään. Mitä minulla on enää tarjota tälle maailmalle? 

Olen pienten lasten äiti. Minua tarvitaan aina, koko elämäni ajan. En voi jäädä rannalle ainakaan jumiin mihinkään mutaiseen kohtaan jalat liikkumattomana. Jos jään rannalle, minun on tehtävä siihen hyvä kohta veneelle, jotta vieraat voivat tulla kylään. Minun on rakennettava pieni koti, elävä piha, kaunis ranta ja paikka missä voin hyvin, ja jossa voin pitää huolta vieraistani. Koska tottahan on se, että jokainen on vieraana vain ne tietyt päivät luonani. Puolisonikin, jonka läsnäoloa pidän itsestäänselvyytenä. Ja tuo ihana pieni koirani, joka oli ripuloinut lattiat huolella jostakin syystä viime yönä. 

En siis enää halua (enkä osaisikaan) painaa virran mukana täysillä eteenpäin. Ihmisten ilmiöt ovat muuttuneet minulle vieraiksi. Mutta minulla on edelleen tämä elämä, jonka äärellä olen pieni ja hämmennyksissä. Niin kuin ovat olleet ne lukemattomat ihmisten kehomielet ennen minua. Olisivatko esivanhempani voineet uskoa todeksi tätä aikakautta tekoälyn ja näiden laitteiden äärellä? Mitä he olisivat ajatelleet? Kuinka he olisivat neuvoneet minua, kun olisin kertonut olevani lopen väsynyt tähän häiriintyneeseen maailmaan? Ja mistä näkökulmasta häiriintyneeseen, onko itsekeskeistä sanoa niin? Maailma synnyttää sitä mitä se synnyttää. Mistä minä vieraannun, mistä maailma häiriintyy?

Millainen on minun paikkani rannalla, jos sinne nyt hyväksyn jääväni? Haluan löytää vastauksia, jotka lohduttavat minua ja pitävät minut vakaana. 

Teimme perheeni kanssa matkan Lappiin Enontekiölle. En ole matkustellut elämässäni paljoakaan. Lapsuudenperheeni teki maatilalla töitä kesät ja matkustimme ainoastaan silloin tällöin sukulaisille kyläilemään ja koululaisena matkustin serkuilleni viikonlopuiksi. Haaveilin aina pääsemisestä Lappiin. Olimme nyt matkalla toista kertaa ja kaikkiaan kymmenen yötä tehden retkiä kahden lapsen ja koiran kanssa lähiluontokohteisiin. Tuntureille emme kavunneet, vaan ihastelimme niitä etäältä. Ne olivat uskomattoman kauniita. Välttelimme matkalla keskittymiä, jotka vilisisivät ihmismääriä ja nopeaa elämänrytmiä. Lapset löysivät jokaisesta paikasta ihmetyksen aiheita.

Pyysin matkalla vastauksia itselleni, jotakin ohjausta. Tunsin kuinka etäälle pääsin kaikesta. Ihmisistä ja paikoista, jotka täyttävät tavallisesti mieltäni. Pohjoisen lumoa ei varmaankaan pysty täysin pukemaan sanoiksi, vaikka ihmiset kuinka ovat sitä yrittäneet. 

Autostamme hajosi osa ollessamme Ounastunturin kupeessa Ounasjärven rannalla. Oli ihana kokemus pysähtyä. Kaikista arjen irtautumisen yrityksistämme huolimatta, olimme tietenkin tehneet aikataulun, jota noudattaa matkamme ajan. Nyt olimme siinä. Emme ehtisikään tuhannen kilometrin päähän suoriutumaan velvollisuuksistamme arjessamme. Tämä oli tärkein lahja, joka meille annettiin. Hetken kipuilun jälkeen ihminen tekee sen minkä voi, eli sopeutuu. Meille se tarkoitti pysähtymistä siihen. 

"Matkalla pohjoiseen näin unen itsestäni juuri syntyneenä pienenä vauvana. Olin samaan aikaan vauva ja äiti, joka piteli vauvaa. Tein äitinä parhaani. Koitin hoitaa vauvaitseäni puunaamalla vauvan kehoani desinfioivilla pesulapuilla. Hätäilin ja hötkyilin. Ihmettelin vauvan voimaa ja kokoa. Vauvan päässäni oli pienet sarvien alut. En ottanut itseäni syliin. Vauvan kehoni oli vahva, kookas ja ei tarvinnut sellaista huolenpitoa, jota yritin sille antaa. Se oli levoton lääppiessäni sen ihoa ja iho alkoi punoittaa pesulappujen aineista. Nyt kun mietin unta, miksen vain käynyt maate vauvan viereen, silitellyt sitä, imettänyt sitä? Pidin sitä pöydällä ja olin huolissani. Pelkäsin sitä ja sen puolesta. Voi minua, nyt ajattelen. Mieleeni tulee kaikki ne kirkot, joiden ohi ajoimme. Kuinka niitä voikin olla niin paljon joka puolella? Kirkot, joissa on aina kerrottu pelottavia tarinoita sarvipäisistä olennoista."

"Saavuimme kauas pohjoiseen. Tunsin tunturin. Se lävisti minut ja oli samaan aikaan täysin välinpitämätön minusta. Olin kiitollinen siitä, että sain uida kylmässä ravitsevassa vedessä. Kuin kastaa itseni alkuvoimaan. Olinhan seuduilla, josta virtaukset saivat alkunsa. Lainasimme kirjastosta sadun. Liikutuin sadun kultapyrstöisestä linnusta, joka koki yksinäisyyttä eläessään Pohjukaisessa yhtenä vuodenaikojen vartijoista. Tunsin äitivoiman haluavan pidellä minua ja keskustella kanssani. Tunsin rakkautta. Sain istua nuotiolla noidan kanssa. Tunsin kuinka hän oli ilahtunut siitä, että saavuin hänen luokseen. Lähtiessäni tunsin kuinka hän jäi kaipaamaan minua. Siksikö me kaipaamme Lappiin aina takaisin, koska siellä tapaamme näin väkeviä ja vanhoja olentoja, jotka rakastavat meitä?"

"Näin vastarannalla puun korvakorustani. Kaikki ne päivät kun katselin puuta, koruni oli kadoksissa. Kun hyvästelin puun, koruni palasi. Puu antoi itsestään minulle voimaa. Kiitos puu."

"Lapset leikkivät verikivellä."

"Isoäiti neuvoi minua saunassa: "Katsele ihmisiä", hän sanoi."

Eilen palasimme kotiin tuttuihin rakenteisiin. Oli ihanaa haistella kotiamme, jonka tuoksun pystyy aina haistamaan vain sen lyhyen hetken palatessaan. Näin hetken kotimme selvemmin. Se on kaunis ja ihana paikka olla ja elää. Kesän runsaus oli täyttänyt kaiken kotimme ympäriltä. Olimme uupuneita matkan teosta. Lapset olivat ihanan onnellisia ja pursusivat energiaa, toimintaa ja luovuutta. Koulun ja harrastusten rytmittämä kontrolloitu arki on nyt hetken poissa. En voi sille mitään, että toivoisin sen olevan aina poissa. Tässä jään taas rannalle. 

Joudun pyörittämään lasten kysymyksiä päässäni siitä milloin he oikein saavat omat kännykät. "Kaikilla muilla on jo, on niin noloa, kun meillä ei ole!".  En tiedä onko kaikilla muilla, mutta tiedän, etten voi suojata loputtomiin lapsiani siltä virralta, josta itse haluan jäädä rantaan. Jossakin vaiheessa suojelu muuttuu haavoittamiseksi, koska tähän maailmaan ja sen ilmiöihin heidän kuuluu sukeltaa. Minun on päästettävä heistä irti.

Tietoinen mieleni koittaa nyt jäsentyä. Kunpa tiedostamaton mieleni olisi saanut matkaltamme tiedon oikeasta paikasta rannalta. Sellaisen ihanan poukaman virran läheisyydestä. Toivon, että voisin ensi töikseni siinä rauhallisessa paikassa nostaa sen sarvipäisen vauvan rinnalleni ja unohtaa kaikki desinfiioivat pesulaput. Luottaa äitivoimaani, virtojen alkulähteeseen.