Sairaanhoitajan pienisuuri löytöretki

On pian kulunut jo neljä vuotta siitä, kun irtisanoin itseni vakituisesta sairaanhoitajan työsuhteesta hoivaosastolta. Ensimmäistä kertaa tein sen ilman varmuutta siitä missä työskentelen seuraavaksi. Varmaa oli vain, että rahaa on ansaittava viimeistään lainanlyhennyksiin. Pelkäsin, mutta päätin luottaa, että sairaanhoitajana keikkatöitä ja sijaisuuksia löytyisi ja niin löytyi.

Ennen irtisanoutumistani olin herännyt yöllä usein miettimään työasioita sydän hakaten. Muistini toimi huonosti. Ärtymystila unohteluiden vuoksi oli valtava. Töissä tuntui kuin olisin lumessa tarponut. Epäilin olevani täysin väärällä alalla. Suutuin työkavereille milloin mistäkin. Yritin saada muutoksia tilanteeseeni töissä keskustelemalla esimiesten kanssa. Mutta olin varmasti liian myöhään liikkeellä. Nyt ymmärtäisin paremmin havaita umpisolmuun kiertymisen ja väsymisen merkit, mutta silloin en.

Aika pian irtisanoutumisen jälkeen oloni parani. Muistan hetkiä keikkatöiden varrelta. Yöllä peittelin hoivaosaston asukkaan jalkoja tiukemmin peiton alle lämpimään ja olin onnellinen. Ai niin, kyllähän rakastin tätä työtä, tältähän se tuntuikin olla hyvällä mielellä töissä! Sijaisena oli mahtavaa, kun sai pitkästä aikaa keskittyä työvuoron aikana vain ihmisten hoitamiseen ja auttamiseen käytännössä, siinä hetkessä. Vakituisten työntekijöiden vastuulla oli kokonaisuuksien hallinta.

Yritin olla hyvä sijainen. Keskittyä tekemään työni niin hyvin kuin osasin, olla ripeä ja puhua vähän. Siten olin määritellyt itse hyvän sijaisen ominaisuudet painiessani ylisuuren työtaakkani alla ärtyisenä. Osana työyhteisöä on turvallista olla ja ulkopuolisuuden tunne voi olla myös vaikeaa. Mutta silloin tärkeintä minulle oli irti päästäminen, rauhoittuminen, luottaminen, lepääminen. Oli ihanaa havaita, että se kaikki oli mahdollista, asiat järjestyivät ja ihmiset olivatkin oikeasti aika mukavia.

Aloin katselemaan ympärilleni ja ihmetellä kaikkea. Kysyin itseltäni, että mitäs nyt? Yhtäkkiä tuntuikin siltä, ettei haitannut yhtään, vaikka en tiennytkään.

Pysy vielä täällä hetki

Puut kuiskivat, maa kuhisee, 

havu pistää pehmeää ihoa, 

uskotko?

Kerran kulkiessani harjulta polkua alas, kyyneleeni kutsuttiin virtaamaan

En ollut yksin, olin turvassa, lohdutettu, rakastettu, 

uskotko?

Jos osaisin, irrottaisin koneen kädestäsi

Veisin sinut harjulta polkua alas ja kyyneleesi kutsuttaisiin esiin

Mitä itkisit? Itkisitkö tuskaasi päästä takaisin kiinni koneeseen?

Mutta en osaa irrottaa sinua

Ne ovat kiinni meissä

Sotkeneet vaistomme

En osaa suojella lapsiani niiltä

En tunne niiden syntyä

On herkkiä värejä, hiljaisia ääniä, olentoja ympärillämme, tuoksuja, koloja, 

uskotko?

Pysy vielä täällä hetki, katso, 

näetkö? 

Älä huku koneeseen vielä

Tammikuun luminen piha

Tammikuun luminen piha

Niin hentoinen olet vielä

suuri karvalakki päässäsi

Tämä on se hetki

Poikanen lentää pesästä

Minun poikanen

pieni poikani

Vasta ikkunasta katsellessa tuli kyyneleet silmiin

sydän muljahti rinnassa

Ei surusta, ei ilosta

vain haikeasta kaipauksesta

Hyvä on tässä olla

katsella

isäsi pakkaamassa autoa, saattamassa

Ei huolta juuri nyt

Kaikki hyvin

Onnea matkaan

Yltäkylläinen kauppareissu

Vietämme lapsen syntymäpäiväjuhlia pian ja tarvitsin leipomiseen aineksia. Otin molemmat pienokaiset mukaan kauppareissulle. Se on heille harvinaista, koska emme juurikaan käy kaupassa. Tilaamme ruokaostokset yleensä viikoksi valmiiksi keräiltyinä.

Kaupassa lapset istuivat kärryissä paikallaan ihmetellen ihmisiä ja tavaroita. Vaihdoin tuttujen kanssa kuulumisia ja aikaa kului, eivätkä 1- ja 2-vuotiaani alkaneet kiemurtelemaan. Oli ihanaa jäädä jutustelemaan ihmisten kanssa, joilla myös oli aikaa.

Muistan kuinka vuosia sitten työpäiväni jälkeen kaupassa puikkelehdin pitkin hyllyjen välejä väistellen kohtaamisia ihmisten kanssa. Olin niin uupunut ja halusin vain nopeasti sohvalle makaamaan suklaapatukoideni kanssa. En olisi voinut kuvitellakaan itseäni hyväntuulisena ilman kiireen häivää kahden pienen lapsen kanssa siellä kulkemassa unohtaen koko karkkihyllyn olemassaolon.

Ossi Kakko on vuosia sitten jossakin haastattelussa sanonut pitävänsä ostoskeskuksia hyvin haitallisena ympäristönä lapsille. Se oli silloin niin radikaali ajatus, että se jäi mieleeni keikkumaan. Nykyisin olen täysin samaa mieltä. Mutta nyt siinäkin ympäristössä meillä oli ihania kohtaamisia. Tunnen voitonriemua tätä kaiken nielevää markkinakoneistoa kohtaan! En ehtinyt seurata lasten silmiä, mutta haaveilen, että heidän pieniin mieliinsä olisi jäänyt tärkeimpänä huomiona tavaroiden sijaan juuri kohtaamamme ihmiset ja keskustelut.

Yltäkylläisyyden tunteen eilen loivat kaikki ihmiset. Ihmiset, joiden kanssa saan elää ja he, joita lyhyesti kohtaan. Tämän tunteen kruunasi vielä eilen esikoisen tuleminen kotiin ja se kun sain kuunnella hänen lukevan pienille satuja. Se kun äitini tarjosi lastenhoitoapua. Se kun ihanat appivanhempani tulivat meille ja söimme yhdessä. Se kun puhuin puhelimessa ystävän kanssa.

Ilmastoahdistus

Katselin aamulla pienen tyttäreni kanssa valokuvia viime kesästä ja syksystä. Kesä 2018 oli uuvuttavan kuuma ja ilmastoahdistus vyöryi ylleni varoittamatta.

Olin keväällä synnyttänyt toisen tyttäremme ja vielä toukokuun lämpö sai valitsemaan kesää ja metsää ylistävän nimen hänelle. Kesällä sitten katselimme ikkunasta oravan käyvän juomassa vesiastialta ja haistelimme miltä tuoksui kotiamme ympäröivä rutikuivaakin kuivempi metsä.

En ollut koskaan aikaisemmin pelännyt tulta. Mutta nyt mietin ehtisimmekö minnekään turvaan, jos metsä roihahtaisi yhtäkkiä. Ilta-aurinko roihui taivaanrannassa pelottavan näköisenä. Niin punaisena, etten voinut uskoa todeksi. Auringon muuttunut olemus johtui kuulemma metsäpaloista.

Ilmastoahdistus. Onneksi se nimettiin minulle. Lehdistä pystyin lukemaan, etten ollut ainoa. Mutta lähipiirissäni ei oikeastaan ollut ketään kenen kanssa olisin voinut puhua asiasta. Enemmänkin ihmiset tuntuivat nauttivan lämmöstä. Vihdoinkin kunnon kesä Suomessa!

Jostain syystä palaan nyt usein lapsuuteni uneen. Tai ei se ole uni. En tiedä mikä se on. Se on kuin muisto, vaikkei se ole sekään. Istun siinä huoneessa turvassa kuumalta auringolta ja paahteelta. On ilta, mutta ei vuorokauden osana ilta, vaan jotenkin syvemmältä merkitykseltään ilta. Päätös. Loppu. Odotamme vain, koska emme voi muutakaan. Ulos ei voi mennä. Siellä ei ole mitään. Nyt pelkään, että se on ollut enne.

Nyt on kevät. Näimme eilen sitruunaperhosen. Kuinka ihmeellinen se olikaan lentäessään ohitsemme. Taas koin, että pian perhosia ei ole. Ne ovat pian enää tarinoissamme vain. Ja lapsenlapsemme kuvittelevat millaisiakohan ne olivat olleet: “Ihan oikeastiko ne olivat niin kirjavan kauniin värisiä ja lensivät kuin keijut, olivat oikeita pieniä olentoja?” Ja me nyökkäilemme ja kerromme sukupolvelta toiselle, kunnes kukaan ihmisistä ei usko, että sellaisia olisi oikeasti koskaan ollutkaan.

Kannan tätä ahdistusta mukanani ja koen surua jopa kevään ensimmäisen perhosen nähdessäni. Silti en koskaan ole nähnyt sitruunaperhosen lentoa niin kauniina. Koen samalla jotain käsittämätöntä rauhaa ja turvaa. Luulen, että se nousee siitä, että olen uskaltanut katsoa todellisuutta ja antaa tietoisuuden mahdollisesta tuhosta uuvuttaa. Itkenyt. Kestänyt. Hyväksynyt.

Kaikelle on alkunsa ja loppunsa. Mikään ei kuitenkaan koskaan katoa. Mitään ei olisi syntynyt ellei jotakin olisi kuollut. Emme pysty ymmärtämään suurimpia kokonaisuuksia, voimme vain toimia osana niissä. Jotenkin syvemmällä tasolla oivalsin tämän. Tunsin yhtäkkiä suurta merkitystä kaikelle mitä teen ja samaan aikaan oman pienuuteni. Varjelen tätä tunnetta sisälläni kuin pientä liekkiä. En halua masentua. Haluan pysyä toimintakykyisenä. Haluan varjella, suojella ja laulaa.