Helvetin vaikeiden vanhemmuuden tunteiden äärellä

Vanhemmuudessa riittää opittavaa. Jos kuvittelee jollakin tavalla tulleensa valmiiksi ja oivaltaneensa olennaisimmat asiat, eteen tuodaan varoittamatta jotakin hämmentävää, uuvuttavaa, pelottavaa. Omalla kohdallani tämä on toistunut monta kertaa. Tänään taas. Esikoinen, joka on jo aikuinen, toimii edelleen siinä osassa, jossa hän osoittelee vanhemmuuden viidakkoni pahimpia ryteikköjä ja rotkokohtia ja pakottaa minut raivaamaan sinne reittejä ja tutkimaan maastoja. Ja en todellakaan haluaisi!  Vihaan koko hommaa! Joutuessani viidakon armoille olen neuvoton, yksin, peloissani, häpeissäni ja lopulta raivoissani. Löydän nopeasti paljon syyllisiä muista kuin itsestäni näiden vaikeiden tunteiden äärelle joutuessani. Ajatuskulkuni etenee jossakin kohtaa aina siihen kuinka totean olleeni viaton uhri ja kuinka kohtuuttomia kaikki muut ovat olleet minua kohtaan. Käytökseni muuttuu sen mukaiseksi ja suustani ulos tulevat sanat ovat ihmeellistä vinoon valunutta vanhemmuuden mössöä täynnä kovaa yrittämistä, hyvää tahtoa, uhrin puhetta, piilotettuja syytöksiä.

Nyt otin avukseni kirjoittamisen. Vaikeiden tunteiden äärellä oleminen on todellakin sitä vaikeaa. Kirjoittaminen on kivunlievitystä. Vanhemmuuden viidakossa olen taas joutunut uuteen kohtaan ja siellä on ikävää. Täytyisi kuitenkin rauhottua tutkimaan ympäristöä, tehdä nuotio, syödä vähän ja löytää joku paikka mihin kallistaa päänsä ja luottaa siihen, että vaikka nyt käyn nukkumaan, ei mikään peto tule yöllä ja syö minua. Koska sen olen oppinut, että vaikka viidakkoni ahtaissa kasvustoissa on ihan helvetin ikävää ja vaikeaa, niin se ei ole koskaan hengenvaarallista. Siellä aina lopulta saa olonsa asettumaan, kun tutustuu, katsoo, kuuntelee ja hyväksyy. Paniikkiin meneminen tekee kaikesta vieläkin vaikeampaa ja hidastaa hyvien juttujen esille tulemista. Kirjoittaminen rauhoittaa. Kirjoittaessa mieli nopeasti muistaa, että ei viitsi nyt panikoida. Se kehottaa sytyttämään nuotion ja katselemaan tulta.

Hedelmällisimmät kohdat omassa ihmisenä kasvamisessani paikantuvat silloin, kun mielessäni alkaa toisten syytteleminen. En tarkoita, etteikö silloin oikeasti olisi aihetta olla toisille vihainen. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti useinkin ja viha suojelee meitä, suuttuminen on tärkeää. Mutta toisten käytökselle voi aika vähän, ainakin aika usein. Se katse, joka keskittyy syyttelyyn ja vihaisten ajatusten vahvistamiseen, olisikin tarkennettava itseensä. Mitä tarvitsen nyt? Mistä saan lohdutusta ja turvallisuutta? Tunnenko häpeää, vaikka en ole tehnyt mitään hävettävää? Mistä viha juontaa juurensa, mitä se suojelee allaan? Voinko minä ottaa sen jonkin suojiini ja antaa vihan päästä vähemmällä, mihin vedän rajoja? Ja sallia myös vihan olla. Sallii sen itselleen, että on nyt sellaisessa paikassa, jossa on vaikeaa. Se riittää, että katsoo vaikeita asioita kohti, antaa niiden olla olemassa ja keskittyy antamaan itselleen lempeyttä, huolenpitoa ja rakastavia ajatuksia vaikeaan paikkaan. Lopulta aina oivaltaa, että viidakossa kaikki on täydellisessä tasapainossa juuri oikeissa paikoissa ja siihen tosiasiaan voi pystyä luottamaan. Ilman mitään kontrollointiyrityksiäni asiat liikkuvat omalla painollaan ja omalla ajallaan ja omaan paikkaansa kaikkeudessa. Ja tästä rauhallisesta omasta paikastani käsin voin toimia kokonaisuudessa niistä lähtökohdista, jotka varmistavat rakkauden itseeni, rakkauden toisiin, rakkauden kokonaisuuteen.

Unimaailman korjaava komedia

Olin aikaisemmin ajatellut, että olen ollut tasapainossa suhteessa lapsuudenkotiini. Nyt kuitenkin 41-vuotiaana yksi- ja kolmevuotiaiden tyttärien äitiyden aallokoissa on pintaan noussut kaikenlaista. Olen tiedostellut tapoja, joita en halua toistaa suhteessa omiin pienokaisiini. Olen myös monesti viime vuosina tytärteni kasvua seuratessa päätynyt ajattelemaan myötätuntoisesti sitä pientä itseäni silloin joskus eri tilanteissa, joihin olin pienenä joutunut. Olen havahtunut siihen, että kannan häpeää asioista, jotka eivät ole olleet minun häpeäni. Olen monesti jäänyt ilman lohdutusta ja minua on ohjattu olemaan huomaamaton ja vaatimaton sekä ilmaisematta tunteitani tai toiveitani. Kaikki tämä ja paljon muuta siitäkin huolimatta, että olen kiitollinen lapsuudenkodistani ja rakastan vanhempiani ja sisaruksiani ja koen eläneeni onnekkaan lapsuuden. Mutta jostakin syystä vaan tätä "kaikenlaista" nousee pintaan ja tuottaa "kaikenlaisia" tunteita kestettäväkseni. Edelleen! Ja kun pitäisi olla tilaa-antava, lempeä ja lohduttava ihminen näille pienille ihmisille, huomaa välillä, että paikalla on yksi lapsi lisää. Se lapsi roikkuu itsessäni sisällä, kiukuttelee, raivostuu ja sitä itkettää myös. Ja se olisi aina saatava ensin rauhoittumaan tai turvaan ennen kuin aikaa ja tilaa ja ymmärrystä riittää perheen oikeille lapsille.

Eilinen päivä oli erityisen raskas. Puolisoni ilmaisi väsyneenä ja turhautuneena, ettei jaksa enää kuunnella loputonta pohdiskelevaa ja syyttelevää analysointiani siitä kuinka minua on kohdeltu ja kasvatettu. Pohdin ääneen, että tiedänkö vieläkään mikä on oma tahtoni ja mikä vanhempieni tahto. Kuinka voin erottaa omat tarpeeni ja toiveeni!? Skannaan ympäristön ihmisten tarpeita ja toiveita lakkaamatta ja tiedostamattani lähden toimimaan niiden pohjalta, koska siten saan hyväksyntää ja kiitosta, koska siten minut on kasvatettu! Koen, että edelleen joudun ikävän manipuloinnin kohteeksi, koska en tiedosta missä alkaa vain tapani olla sovitteleva ja ennakoiva muiden vuoksi ja hakea hyväksyntää sivuuttamalla itseni, tarpeeni ja toiveeni. Oloni oli todella surkea. Olin väsynyt, näköalaton ja tunsin itseni hyvin huonoksi ihmiseksi kaikin tavoin. Sovimme puolisoni kanssa, että nyt vain täytyy koittaa saada nukuttua hyvin. Sain unen päästä kiinni helposti synkistelystäni huolimatta. Mutta pienin lapsista nukkui kanssani levottomasti.

Näin unen lapsuudenkodistani ja siitä kuinka kotitalon pusikkoiseen kulmaan oli ilmestynyt lyhtypylväs. Paikka oli täysin epätarkoituksenmukainen, mutta siinä se oli valaisten pusikkoa, heinikkoa, pienen metsän alkua. Kukaan ei varmasti ollut tarvinnut valaistusta siihen kohtaan, mutta uni olikin kuin komedia. Pylvään juurella pidettiin juhlallista kiitospuhetta puolisolleni, koska hänen ansiostaan oli nyt saatu siihen talon nurkkaan valaistus. En muista unen yksityiskohtia enempää, mutta muistan unen ja valveen rajamailla tapahtuneen ajatusketjun: "Mieheni on sellainen ihminen, jonka kanssa perheen perustaminen ja arjen eläminen on tehnyt itselleni näkyväksi lapsuudenkotini epäsiistejä ryteikköjä. Ja se siitä. Vaikka lyhtypylväs nyt iloisesti valaiseekin kaikenlaisia ikäviäkin asioita, joita en ollut oikein ajatellut ja huomannut aikaisemmin, niin mitä sitten! Ei tarvitse tehdä mitään. Riittää kun katsoo. Ja on lupa olla onnellinen. Voi nauraa, saa iloita, ottaa rennosti."

Olo oli ihmeellisen kevyt herätessäni aamulla levottoman yön jälkeen. Mieli oli tasaantunut ja minua nauratti lyhtypylväs ja kiitospuhe puolisolleni pystytystyöstä. Ymmärsin. Viesti oli niin selkeä kuin olla voi: ei tämä elämä ole niin vakavaa, hauskaakin saa olla!

Oma tie

Nyt avautuessani taas kodin piiristä enemmän.
Saadessani nukkua enemmän.
Huomaan vaalivani tarkasti asioita, joiden äärelle pysähdyn, altistun, annan voimiani.
En halua enää kulua rattaissa, jotka eivät tuota mitään kestävää tai hyvää maailmaan.
Oma tieni. Hahmotan sen. Todellakin se löytyy hitaasti ja vaatii keskittymistä. Ja se on kaiken sisällä. Se on kaiken keskeisintä ja suurinta, mutta silti se kulkee kaiken sisällä.
Kotini. Lasteni.
Pihani. Puideni.
Silmieni.
Lasteni silmien.
Mieheni. Hänen käsiensä.
Ja tieni on koko maailma.
Se vie minut kaikkialle.
Tie sinne peittyy kuitenkin helposti. Varjelen sitä. Keskityn. Antaudun.

Unettomuutta ja yhteyden kokemista

Viime päiviin en ole saanut lainkaan mahtumaan aikaa kirjoittamiselle. Olen kokenut olevani hukassa ärtymyksen, väsymyksen ja turhautumisen aallokoissa. Välillä laineet vähän rauhoittuvat, mutta en osaa suunnata vedestä rannalle. Juutun kellumaan paikoilleni. Aika kuluu, päivät menevät ja minä kellun ja taas pyristelen. Ajatus joogamaton avaamisesta lamaannuttaa.

Viime yön nukuin ulkona teltassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin varma, että nukkuisin kuin tukki. Olin laamantuneista viime viikoista huolimatta nukkunut ainakin kohtalaisen hyvin ja ulkona nukun yleensä ihan huikean syvää ja vahvistavaa unta. Mutta nyt valvoin ja valvoin. Saatoin torkahtaa ja herätä. Mieleni kelasi sitkeästi vastenmielistä draamaa ihmissuhteisiin liittyen. Mutta välillä unen ja valveen rajamailla sain levätä hetken mieleni synkästä tarinasta ja koin uskomattoman sulautumisen tunteen luonnon kanssa.

Puiden ääni tuulen liikutellessa niitä ja se uskomaton äänimaailma, jonka linnut luovat. Luulisin, että metsä hiljeni vain pariksi tunniksi joskus puolen yön jälkeen. Maan elävyys, elävien olentojen mieletön määrä, kasvien ja eläinten energia, kaikki kuhina ja voima, minä yhteydessä kaikkeen muuhun, ääniin, tähän maapallon pinnan kuhinaan ja liikkeeseen. Mikä ihana tunne, vaikka se kestikin vain hetken aikaa.

Se palautti kuitenkin mieleeni henkilökohtaisen kokemuksen jostakin mielettömän suuresta voimasta, jumalasta, rakkaudesta, armosta, luojasta, hengestä... en ole osannut nimetä sitä. Se oli lohduttava, pyyteettömästi rakastava ja taas lohduttava voima, joka sai minut uskomaan, että kaikki oli ihan hyvin, juuri niin kuin pitikin ja oikeasti ei ole mitään hätää, vaikka suruni ja ahdistukseni oli silloin kuristava. Se sai minut tuntemaan hyvin lohduttavalla ja rakastavalla tavalla, että olin turvassa, että kaikki olivat oikeasti turvassa.

Koin tämän voiman yllättäen ja ihan pyytämättä kävellessäni metsässä kerran. Olin lukenut Suomen kuvalehdestä järkyttävän artikkelin todellisuudestamme. Aihetta en halua edes mainita, niin pahasti se musersi uskoni koko elämään ja syöksi minut jonnekin omien ahdistusteni helvettiin. Lähdin metsään, koska en muutakaan keksinyt ja koin tämän eheyttävän tunteen yllättäen. Lohduntuoja, mikä se olikin, tuntui olevan jollakin tavalla erillään minusta, mutta minä olin siinä.

Tunsin taas yhteyden viime yönä kärvistellessäni unettomuuden ja mielen draaman keskellä. Nyt vain pohdin, että voisinko kokea tämän ihanan syvän yhteyden tunteen myös ilman sen vastaparia, ahdistavaa erillisyyteen tai itsekeskeisyyteen hukkumista. No, olen liian väsynyt valvomisesta pohtimaan mitään enempää. Asioiden rauhaan jättäminen on oivalluksistani ihanin. Varsinkin kokemukset jostakin pyhästä, elämää suuremmasta, niistä ei oikein ole hyödyllistä puhua, ne vain ovat siellä jossakin olemassa, eikä toisia saa niitä sanoilla ymmärtämään.

Pyysin aamuyöllä ajatuksissani, että ota minusta tämä viha ja katkeruus pois ja anna minun nukkua. En tiedä kenelle kohdistin sanani, mutta pyyntöni toimi. Nukahdin lopulta kunnolla. Kunnes tyttäreni heräsi klo 5.15 valoisuuteen ja herätti minut innoissaan: "Äiti, nyt on aamu! Me nukuimme teltassa koko yön! Ihan niin kuin Ryhmä Haukin!" Silmäluomeni aukenivat väkivalloin. Mikä ilo ja energia vieressäni, ihana lapseni. Ja minä yhtä kuin kolotus, sydämentykytys, särky ja mikä vielä. Mikä ihana elämä, sekoitus kaikkea mahdollista <3

Sota meissä

Olin veljeni kanssa kerran kävelyllä tutuissa lapsuuden maisemissa. Moni näkökulma fyysisiin paikkoihin sekä lapsuuden kokemuksiin on muuttunut vahvasti keski-iän armeliaisuudessa. Katselimme maisemia ja puhuimme menneistä. Puhuimme myös siitä, että myös me 70-luvulla syntyneet, olemme sodan jälkivuosiin syntyneitä lapsia. Kuinka lyhyt aika on ollutkaan silloin vielä sodan päättymisestä. Sen oivaltaminen on melkoisen pysäyttävää.

Tunnistan sodan varjon olemassaolon lapsuuden muistoissa. Pappani asui samassa talossa kanssamme ja juopotteli silloin tällöin. Alkoholin vaikutuksen alaisena hän eli uudelleen hetkiä rintamalla. Huusi ja melskasi tai soitti sotaan liittyviä lauluja. Jostakin syystä en kokenut tätä kaikkea koskaan pelottavana. Se johtui todennäköisesti siitä, että vanhempani suhtautuivat asiaan tottuneesti ja rauhallisesti. Pappa oli myös silloin jo vanhuuden leppoistama mies. Etäinen. Eleli omissa oloissaan. Aikuisena sain kuunnella hänen sotamuistojaan enemmän. Pappa itki niistä puhuessaan. Sain nähdä hänen herkkyytensä vielä ennen kuolemaa.

Kuuntelin hiljattain Havuhattu-podcastin jakson, jossa vieraana oli Ukko Kärkkäinen. Suosittelen jaksoa erittäin lämpimästi. Se oli minulle hyvin merkityksellinen. Äärimmäisen koskettava, toivoa antava ja taas ymmärrystä lisäävä. Ukko Kärkkäisen tarinaan tutustuminen ja hänen ajatustensa kuunteleminen avasi myös itsessäni jotain patoja. Hän kertoi traumaattisesta lapsuudestaan sodan vaurioittamassa perheessä ja siitä kuinka jo päättynyt sota vaurioitti vielä häntäkin. Ja hän kertoi keinoista, joiden avulla on selviytynyt. Nyt hänelle oli kehittynyt vahva kyky auttaa muita ihmisiä näiden asioiden äärellä.

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi mitään tarvetta käsitellä sodan traumoja. Eihän ne ole liittyneet minuun. Olen aina kokenut olleeni onnekas, koska olen ollut turvassa ja osani on ollut vain kuulla ja tietää millaista oli ollut. Ymmärsin kuitenkin nyt, että myös minä kannan sodan jälkiä vielä itsessäni. Vaikutus elää minussakin. Tiedostamattomalla tasolla vähintään. Tämän ajatteleminen lisäsi erityisesti myötätuntoa omia vanhempiani kohtaan. Heidän taakkansa on edeltävänä sukupolvena ollut vielä kovempi. Jostakin syystä ei ole tehnyt mieli enää päivitellä tai kokea ärtymystä heidän ajattelutapojaan tai valintojaan kohtaan.

En pysty erittelemään tarkasti kuinka sodan vaikutus mahdollisesti näkyy tai tuntuu minussa. Mutta uskon kantavani samantapaisena sodan taakkaa kuinka Havuhatun vetäjät kuvasivat: "Välillä tuntuu pahalta, eikä tiedä miksi." Tämä tunne on varjoltaan samantapainen kuin lapsuuteni kokemus sodan läheisyydestä. Minulle on jäänyt vahvana muisto hetkestä, jolloin olen pienenä kysynyt äidiltä, että voiko isä joutua sotaan. Äiti vastasi, että ei joudu ja selitti, että on epätodennäköistä sodan palaaminen. Isällä oli vielä jokin vikakin, ettei joutuisi tällöinkään sotaan. Muistan kuinka silloin se epämääräinen tumma varjo hälveni ja miten hyvältä tuntui kokea turvallisuuden tunnetta. Kannoin perintönä siis jo alle kouluikäisenä tummaa möykkyä itsessäni, sodan möykkyä.