Mitä on vähetä? Mitä on vaistot väkevät?

Tunnen kehoni vahvemmin kuin aiemmin. Tunnen sen ponnistukset. Tunnen sen rajat. Haluaisin aina olla vahva ja tietoinen paikastani. Tiedän, ettei saavuttamani paikka ole pysyvä. Joudun hellittämään ja vajoamaan uudestaan. Se on elämän tapa olla. Synnyttää, kokea, vähetä ja kuolla. Miten lohduttavaa. Miten kauheaa. Miten ihmeellistä. 

Olen välillä kuin raivoava villieläin, joka sätkii häkkiensä seiniä päin. En haluaisi ajatella olevani niin kesytetty ja nujerrettu kuin pelkään olevani. Pelkään, että alakuloisuuteni on perustavanlaatuisesti terveellistä. Ja pelkään, että sokeuteni ei anna minulle mahdollisuutta kokea hurjaa, pelottavaa ja tuhoavaa vapautta.

Pelkään olevani vanki. Kesytetty vanki. Jo vangittujen ja vangeiksi syntyneiden sukupolvien ketjussa pysyvästi muuntunut. Vangiksi mukautunut. Pelkään sitä.

Totuutta voin etsiä vain vaistoistani, unistani ja kohdistamalla katseeni sivuun.

Kun tutkin pelkoani läpikotaisin, en voi estää epäilystäni heräämästä. Ei, en ole vankeuteen syntynyt. Eivätkä olleet esiäitini tai esi-isänikään. Elämää ei voi vangita. Hengitän, synnytän, tanssin, liikun, kipuilen ja hoivaan. Olen täällä, liikun täällä. Vankeuteni kesti vain sen hetken, kun luulin voivani asettaa pelkoni tarinaan vankilasta. Kun luulin voivani ajattelemalla ymmärtää tätä kaikkea. Kun ajatus murtui, tunsin taas luojan rakkauden virtaavan kehossani. 

Rakastan kuinka se aina vuodattaa kehostani kyyneleitä.

Turhautumisen ovi

 

Tällä hetkellä en halua ymmärtää lisää.

En halua tietää.

Haluan tehdä osani tässä paikassa maailmaa niin valikoiduin askelin, ettei pieninkään lihakseni kuluta voimaansa toisaalle. Haluan pitää voimani rakkaimmilleni. Perheelleni ja ystävilleni.

Monimutkainen, sekoava maailma, hajaannu, hajoa. Pilkkoudu, harhaudu, kontrolloi. Hallitse, jumiudu. 

Sen raivostuttava rytmi kalvaa myös minua. 

Jätän tekemättä kaiken minkä voin. Teen sen minkä voin. 

Hiljenen. Vaikenen.

Katselen. 

Nauha sukupolvien ketjussa

 

 

Tervetuloa maailmaan

joukkoon meidän muiden

ihmisten, eläinten, puiden

Katsomaan

kuinka suuri tulipallo meitä lähellään pitää

kuinka pienen pieni siemen elämää itää

Tuijottamaan tulen ihmeeseen

Katsomaan avaruuteen, 

kuuhun, taivaaseen

Sinä pieni ihme olet

osa tätä kaikkeutta

Tulet tielläsi tuntemaan myös haikeutta

Pidä silti sydän auki, uskalla

Muista aina tämä: Olet rakkautta

Juhannusyö joskus

Kirjoitin runon esikoiseni kummityttärelle. Lapsestani tuli siis kummi. Nyt yhtäkkiä minun lapseni käsivarsilla oli pieni lapsi. Minun lapseni kädet ovat jo suuret. Ajattelin, että kirjoitin runon vain hetki sitten, mutta onhan siitä jo useampi kuukausi. Lyhyempi matka on juhannukseen kuin kastejuhlaan. Kuinka Zen cafe lauloikaan siitä, ettei se tyttö tiennyt kuinka muuttuu rytmit päivien? Enpä tiennyt minäkään. Sukupolvet vaihtuvat nopeasti. Koen nyt tarvetta luoda lankoja, kiinnittää säikeitä, kutoa verkkoja. Luoda jotakin, joka kiinnittää sukupolvia toisiinsa. Minulla on oma paikkani maailmassa. Minun esivanhempani ovat asuneet tässä samassa kylässä. Kotiseutuni on ollut minulle ja minua edeltäneille hyvä paikka. Tässä muuttuvassa maailmassa minulla on edelleen esivanhempieni valitsema paikka ja heidän kudelmastaan jatkuva yhteisö. Ymmärrän, että se ei jatku ikuisesti. Jollekin lankeaa sukupolvien ketjussa lähtemisen osa. Etsiminen, uuden rakentaminen tai katoaminen. Kotiseutu merkitsee minulle paljon. Tiedän, että se ei kuitenkaan ole pelkästään fyysinen paikka. Lähtiessämme otamme kudelmat, säikeet, langat mukaamme. Kotiseutu on meissä. Mutta sukupolvien tärkeimmät langat ovat arjen teot. Myös unilaulut. Tarinat menneistä ajoista. Kosketus ja katse. Hiusten harjaaminen. Pukeutumisessa auttaminen. Musiikki. Runot. Päivän rytmi. Nauha sukupolvien ketjussa on kuitenkin eniten sellaista, jota ei voi puhua ja selittää. Se on meissä ja me viemme sitä eteenpäin.

Äiti, puhutaan kuolemasta

"Äiti, onko taivaaseen pakko mennä? Minä otan ainakin viltin ja Pörrin mukaan ja äiti sinut. Tulethan sinäkin äiti? Tuleeko siellä ikävä äitiä? Äiti, millaista siellä on? En halua mennä, onko pakko? Onko se niin kuin toinen maapallo? 

 "Millaista oli ennen kuin synnyit? Mistä sinä tulit äidin mahaan? Millaista oli ennen kuin olit vauva? Missä olit? Sanoitko ettet halua maapallolle? Pelkäsitkö että kaipaat takaisin täällä ollessasi?" 

Ensin sinua itketti. Sitten sinua nauratti. 

 Olet ihan kuin minä.

Jooga ja itkun/trauman/surun irtoaminen kehosta

Askel kerrallaan ja välillä pysähdys

Joskus joogatunnilla muistan opettajan kertoneen, että harjoitus voi saada aikaan voimakkaan tunnekokemuksen. Joku on joskus alkanut vuolaasti itkemään. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vai niin, ajattelin, enkä jäänyt miettimään asiaa sen enempää silloin. 

Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.

Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin. 

Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa. 

En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin. 

Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.

Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan. 

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.