Harvinainen hetki. Molemmat pienokaiset yhtäaikaa päiväunilla. Mies töissä. Esikoinen maailmalla. Kaivoin esille päiväkirjan. Nyt voin koota ajatuksiani hetken. Ensimmäisenä nousi mieleen, että tee se blogi.
Hankalaa. Mutta ryhdyin toimeen ja tässä se nyt on.
Kirjoitan itseäni varten. Mutta en ole yksin. Olen kuin joku toinen myös. Joku saattaa tarvita minua peilikseen. Vaikka sanon, että kirjoitan itselleni, tietenkin kirjoitan myös sinulle. Kuulun yhteen muiden kanssa.
Luin, vielä silloin kun ehdin, aina toisten tekstejä. Nyt pienokaisten äitinä harrastan enemmän kuuntelemista. Kuuntelen toisten ajatuksia. Nyt taas kevätpäiväntasauksen jälkeen, kun valon määrä kasvaa ja kaikki alkaa virrata, niin minäkin vähän voimaannun ja huomaan, että päivissä on enemmän aikaa.
Havahduin siihen, että aloin toistaa vanhoja kaavoja ja täyttää päivieni aikaa asioilla, joiden karsimiseen olin nähnyt vaivaa. Muistin, että minun piti kuunnella omaa ääntäni. Ei itsekkäästi, vaan siksi, että voisin olla taas osa muita.
Olen miettinyt kovasti mille polulle astun. Mitään ei tule eteeni. Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei soita. Kukaan ei tee mitään mikä keikauttaisi tasapainoani ja pakottaisi ottaa suuntaa. Olen onnistunut siinä mihin olen pyrkinyt. Olen karsinut. Olen kääntänyt päätäni toisiin suuntiin. Tyhjentänyt kantamuksiani. Vahvistanut kenkiäni. Levännyt.
Nyt kirjoitan.
Itse minä.
Ajatuksiani.
Kuuntelen mitä nousee minusta.
Ja haluan kuulua muiden joukkoon. Olla osa toisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti