Metsäliike ja Elokapina

Luin Helsingin sanomista uutisen oikeudenkäynnistä Elokapinan ja Metsäliikkeen aktivisteja vastaan. Asia liittyy Länsi-Lapin Kolarissa sijaitsevan Aalistunturin metsähakkuisiin ja Sodankylän Viiankiaavan kaivoshankkeeseen. Aktivisteja syytetään niskoittelusta poliisia vastaan ja hallinnan loukkauksesta.

Tunsin ihan valtavaa tyhjyyttä. 

Ei ole mielestäni epäilystäkään, etteikö aktivistit olisi oikealla asialla. Me kaikki olemme tässä ajassa kiitollisia historiamme rohkeille ihmisille, jotka eivät ole taipuneet, vaan taistelivat muutoksen eteen. Sairaanhoitajan mielenmaisemassa näen aktivistit valkosoluina kamppailemassa hirveää taudinaiheuttajaa vastaan. 

Olin hyvin ilahtunut, kun luin mielenosoittajien tueksi pidetyn joukkorahoituskampanjan keränneen 22 000 euroa alle kahdessa vuorokaudessa. Tyhjyyteen syntyi pieni toivon kipinä.

Tyhjyyden tunteeni on epätoivon tunne. Epätoivo siitä ristiriidasta, että itse olen osa tätä taudinaiheuttavaa mekanismia ja en haluaisi olla. Kulutan luonnonvaroja enemmän kuin pitäisi. Käytän laitteita, joiden vuoksi maaperästä louhitaan metalleja. En vieläkään ole se talvipyöräilijä, joka haluan olla, vaan autoni käynnistyy pihassa liian usein. Istun täällä toipumassa työviikosta toimintakyvyttömänä. Lamaantuneena vain seuraan uutisista, kun toiset laittavat itsensä likoon, jotta me kaikki pelastuisimme.

Osa rahoistani valuu edelleen tautikasvaimen mekanismin pyörteisiin. Voisin havahtua tähän. Voisin valita valuttaa ne myös näiden rohkeiden ihmisten oikeudenkäyntikuluihin. Voisin edes viestiä näin näille taistelijoille, että olen heidän puolellaan. 

Tyhjyyden tunnetta voisi tosiaan hoitaa muullakin tavoin, kun ostoskeskuksen mainosvaloenergiaan vajoamisella tai sokerikyllästyksellä tai uppoamalla somehuuruihin. En syytä meitä ihmisiä ketään siitä, että koemme voimattomuutta toimia toisin kuin tiedostaisimme olevan hyväksi meille. 

Mutta joukkorahoituskampanjaan osallistumalla voimme antaa tukemme. Kaikki mikä säästää koskematonta luontoa on oikea teko. Tyhjyyden tunne voisi täyttyä toivosta.

Olisi ihanaa, jos ihmiskunnalla olisi kyky säädellä itseään siten, että se oppisi toimimaan osana elinvoimaista planeettaa. On harvinaisempaa, mutta tiedetään tapauksia, joissa syöpäkasvain kehossa on rauhoittunut. Solut ovat alkaneet taas toimia systeemissä siten, että kaikki virtaa ja keho toimii. 

Nyt piirrän itselleni kartan, jonka avulla hahmotan reittini. Haluan löytää paikkani osaksi valkosolujen porukkaa.

Muistan tämän hetken ikuisesti!
Pysähdyimme katsomaan metsää ja saimme kokea kaiken kauneuden.

Tie levottomuudesta ulos löytyy itsestä

Tänään oli hankala aamu. Olin vailla keskittymiskykyä levottomalla mielellä. Poukkoilin jonkin aikaa turhautumisen syövereissä, menin keittämään teetä, selasin puhelinta, koitin tarttua asioihin. Kaikki tuntui edelleen hankalalta.  

Yritin kirjoittaa runoa. Paperille syntyi alku: “Sisälläni on jänis”.  

Kirjoittamisen flow ei tästä (lupaavasta?) alusta auennut. 

Kirjoitin kysyen itseltäni: “Mitä minun tulisi tehdä?”. Paperille kirjoittui sanat samalla hetkellä: “Mene ulos luontoon!”. 

Jäin vielä vitkuttelemaan ja sitten syntyi lisää tekstiä: “NYT HETI!”. 

Lähdin.

Menin ihanaan lähimetsään, vain odotin. Ja niin kalibroiduin sellaiseen tilaan, jossa minun oli helpompi olla.  

Voiko tämä olla näin yksinkertaista? Minun ei tarvinnut kelata mitään mielessäni, tajuta mitään, suorittaa mitään, ottaa mitään lääkettä.

Piti kävellä metsään ja olla.

En tarvinnut tekoälyä kertomaan tätä. Vastaus löytyi itsestäni.

Avanto

 

Viime talvena en käynyt avannossa muistaakseni kertaakaan. Nyt vastaanotimme uuden vuoden mökillä ja puolisoni teki jäähän pienen reiän. Taitoni laskeutua kylmään veteen on muuttunut selvästi. Pohdin, että aloittaessani (en enää muista onko siitä kuinka monta vuotta, ei ainakaan enemmän kuin neljä vuottaa...) olin niin stressin marinoima, että avannossa käymisestä tuli pakkomielle. Halusin myös laskea tarkasti aikaa, että olen varmasti riittävän kauan siellä. Olihan se ihanaa, kun huomasi aistien terävöityvän ja olon muuttuvan parempaan. Kesäksi pihalle ilmestyi vanha pakastin, jotta sain kesälläkin käydä avannossa. Luin silloin, että jotkut avantoharrastajat eivät laskeneet aikaa, vaan kuuntelivat omaa kehoaan. Se vähän ärsytti minua. Sitten tuli stoppi. Tässä, kuten monissa muissakin asioissa, huomaan oman ärtymyksen olleen jonkinlainen maamerkki. 

Pohdin tässä, että onkohan nyt niin, että harjoittelen avannossa käymistä eri tilasta/ paikasta/ energiasta. Rakkaudesta käsin omassa kehossa, pakottamatta mihinkään suoritukseen, mutta lempeästi tökkien (tuli mielikuva susiemosta ja pennusta, ja lempeästä kuonon tökkäyksestä). 

Ensimmäisenä päivänä pulahdin avantoon lopulta pyörittyäni ja hyörittyäni aikani saunan ja laiturin välillä. Seuraavana päivänä en mennyt. Ennen avannossa käyminen taisi olla stressikehomielen suoritus. En sano tätä tuomitsevasti, sain siitä paljon apua silloin. Nyt on erilaista. Nyt opettelen uudelleen ja se on hyvin erilaista kuin aiemmin.

Hitaammin enemmän ja sosiaalisen suojelijan näkyväksi tuleminen

Harjoittelin eilen taas hitaammin kävelemistä. Kun lämmitin töissä lounaan itselleni, hain oikein kauniin ja rauhallisen paikan syödä. Ulkona satoi lunta kauniisti. Katselin sitä syödessäni pakasteesta mukaan nappaamaani joululounasta. Olin yllättynyt miten hyvältä ruoka maistui. Minullakin on ollut se käsitys, että tässä vaiheessa on ihan kauheaa joutua syömään vielä jouluruokia. En tiedä vaikuttiko ruokahaluuni se, että saavuin töihin polkupyörällä. Matkaa pyöräiltäväksi oli 5 km ja en todellakaan ole tottunut talvipyöräilijä (mutta haluaisin olla!). Se oli iso juttu itselleni ja jännitin kuinka selviydyn (selviydyin hyvin).

Harjoittelen siis jälleen loman jälkeen sitä, että olisin se muutos, jonka haluan maailmassa nähdä (pitäisin rauhan tilastani kiinni/ rauha olisi olotilani). Haluan, että ihmiset ovat läsnäolevampia ja heillä on kykyä keskittyä vallitsevaan hetkeen. Haluan, että minulla on aikaa enemmän. Haluan olla ulkona enemmän. Haluan olla rauhassa enemmän. Haluan havainnoida maailmaa rakkaudesta ja rauhasta käsin ja samaan aikaan olla toimintakykyinen ja aktiivinen ihminen.

Huomasin eilen monissa tilanteissa sosiaalisen huoleni heräävän. "Minua pidetään hulluna, kun pyöräilen tällaisella ilmalla", "tuo varmaan pitää minua outona, kun kävelen näin rauhallisesti", "ärsyttääköhän tuota minuna rauhallisuuteni", "pidetäänkö minua outona, kun menin syömään tänne" jne. 

Voisin kutsua tätä mieleni ääntä sosiaaliseksi suojelijakseni. Se todella kalibroi minua tehokkaasti olemaan, kuten se ajattelee, että muut haluavat minun olla. Minun täytynee tehdä jokin sopimus tämän sosiaalisen suojelijani kanssa, koska se tuskin yhtäkkiä aikoo vaieta . Haluan kuitenkin muuttaa meidän ihmisten tapaa olla tai ainakin omaa tapaani olla maailmassa.

(ei)

Vuoden päättyessä pohdiskelen elämää. Tästä joulun ajasta  mieleeni tulee progressiivinen rentoutusharjoitus. Siinä lihas jännitetään voimakkaasti, jotta voidaan havaita miltä tuntuu lihaksen rentoutuminen. Joulu on kuin tämä harjoitus. Ihmiset kiirehtivät ja lopulta kohtaavat rauhoittumisen.

Miltä tuntuu rauhoittuminen nyt kohdallani?

Maisemat ovat tavallaan hieman vieraat lumettoman luonnon ja valon suhteen. Olen kävellyt paljon koiran kanssa luonnossa ja ihaillut luonnon värejä. Toisena hetkenä pimeys on tuntunut pelottavalta ja märkä maa vaikuttavan siltä kuin se pettäisi minä hetkenä hyvänsä.

Olen kuunnellut Havaintoja muutoksesta-keskusteluohjelmaa Yle Areenasta. Olen katsellut 90-luvun Muumilaakson tarinoita. Olen kutonut villasukkia ja pohtinut viitsinkö tehdä rumalle villasukalle parin. Lukenut Lasse Nordlundin kirjoituksia. 

Tänään kätkin suklaakonvehtirasioita outoihin paikkoihin, koska on jo hieman huono olo niiden liiallisesta syömisestä. Odotan myrskyä. Uutisista on voinut kuulla jo useana päivänä, että se on tulossa. Aamulla kuuntelin tuulta. Milloin se oikein tulee?

On edelleen kovin pimeää. Olen herkistynyt jouluna jälleen joulun tärkeimmän tarinan äärelle. Kertomus siitä, että pimeyden keskelle syntyy valo, uusi toivo ja se syntyy sinne minne kiireinen ihminen ei voi uskoa sen syntyvän. Olen myös leikkinyt jälleen livenä sadun joulupukista, joka tulee tuomaan lahjoja ihmisille. Lauloimme joulupukille ja oli ihanaa nähdä pukki taas. 

Olemme nähneet sukulaisia ja ystäviä. On ollut ihanaa, kun ihmiset ovat kokoontuneet yhteen. Ja on ollut ihanaa sen jälkeen, kun on saanut vetäytyä omiin oloihinsa. 

Tänä aamuna mieleeni tuli se, että voisin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Kirjoittaminen on ollut aina itselleni mieluisaa. Onko tosiaan niin, että minulla ei ole aikaa kirjoittamiseen elämässäni? Tätä pohdin. Yritin joulupäivänä kirjoittaa ajatuksiani joulusta, seimestä ja joulupukista. Kirjoittamisesta ei tullut mitään. 

Tänä aamuna kävellessäni harjulla mieleeni tuli tämän kirjoituksen otsikko. Pyörittelin ensin ajatuksissani tällaista otsikkoa: "EI!!!!". 

Tämän sanan merkitys kiehtoo minua nyt. Olen viime aikoina tullut siihen johtopäätökseen, että voisin aivan sumeilematta käyttää ei:tä elämässäni loputtomiin. Niin paljon kuin vain ehdin ja jaksan. Voisin sanoa aivan kaikille minulle tarjoutuville mahdollisuuksille, tapaamisille, koulutuksille, e-passin tarjouksille, ihan kaikelle mikä tulee tietoisuuteeni oman perheeni ja kotini ulkopuolelta - EI-. Kannustan itseäni tähän nyt täysillä. Sen rajattomuus tuntuu ihanalta. Ja minusta tuntuu kuin se olisi loitsu, joka vahvistaisi minua kerta kerran jälkeen.

Tarkoitan tällä sitä, että olen oivaltanut, etten menetä rajaamalla yhtään mitään. Päinvastoin. Tarvitsen keskittymiskykyä ja läsnäoloa. Tarvitsen hiljaisuutta, jotta kuulen omat ajatukseni. Haluan miettiä rauhassa. Olen huomannut vaistojeni joko vahvistuneen tai sitten taitoni lukea hiljaisuuden antamaa tietoa vahvistuneen. Olemme joka tapauksessa yhteydessä toisiimme, vaikka kieltäytyisin kaikesta vuorovaikutuksesta oman perheeni ulkopuolisista ihmisistä. Erotuksena ainoastaan se, etten uuvu kaikesta hälystä.

Mutta jos huutaisin täysillä; "EI!!!!" joka suuntaan, vain vahvistaisin vetovoimaa, joka häiritsee rauhaani. Sen sijaan pieni "(ei)" ilman pistettä joka paikkaan kylvettynä on parempi. 

Ei-sana lisää tunnettani toivosta. Jotta pystyn näkemään, tarvitsen toivoa. 

Nyt sana "toivo" jäi pyörimään mieleeni. Miten ihana sana! Toivottaa, olla toiveikas, toivoa... 

Sanat on loitsuja <3

Sinulle, kuka luet tätä, toivon rauhaa, tilaa ja luottamusta. Et jää mistään paitsi varjellessasi rauhaasi. Päinvastoin. Löydät rikkauksia, joita et voinut uskoa todeksi.