Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Sydän auki

Seuraava sukupolvi sydän avoimena

Katselin blogini etusivua, johon olen juhlallisesti todennut tavoitteekseni täksi vuodeksi erityisesti sydän auki elämisen. Mitä se taas tarkoittaakaan? Mieleeni palaa Anna ja Johannes.

En ole vieläkään lukenut Anna Taipaleen kirjaa: Sydänjuttu. (Itseasiassa nyt tuntuu hyvältä, että se on vielä lukematta, on ihania sydänjuttuisia lukuhetkiä mitä odottaa.) Olen seurannut Annaa Facebookissa ja viime kesänä kuuntelin Johannes Romppasen Rakkautta vain-podcastin jakson, jossa Anna oli vieraana. Johanneksen ja Annan keskustelu oli varmaan se, joka havahdutti minut ensimmäisen kerran siihen kuinka paljon tässä on vielä opittavaa itsensä rakastamisesta. Annan tapa pohtia mitä konkreettisesti elämässä tarkoittaa se, että todella rakastaa itseään, on mahtava!

Kirjoittaessani sanat -sydän auki- toivoin kaiketi, että se riittäisi, kun se lukisi siinä. Jotenkin taianomaisesti vain yhtäkkiä osaisin sen taidon. Olisin avoimempi, iloisempi, energisempi, hengittäisin elämää uteliaisuuden ja haltioitumisen kautta. Pelko vain jotenkin pienenisi vaikuttamasta elämässäni. Jaksaisin enemmän. Suuntautuisin ulospäin enemmän. Ja se tarkoittaisi sydän auki elämistä ja olemista.

Mutta.

Olen ollut aina vetäytyvää sorttia ihmissuhteissa. Haluaisin usein olla ihan yksin ja väsyn ihmisten seurassa. Olen koko ikäni jankuttanut itselleni tarinaa itsestäni introverttina ihmisenä. Nyt kuitenkin epäilykset ovat heränneet. Mistä tää tarina on oikeastaan alkanut? Luulenpa nyt vetäytymiseni syynä olevankin paljolti juuri varuillaan oleminen. Se jos mikä uuvuttaa. Varuillaan oleva pelkää, on valmiina suojautumaan, pakenemaan. Mutta omaa pelkoaan ei olekaan kovin helppoa tunnistaa. Itse en ainakaan ole kovin tietoinen tästä varuillaan olevasta puolestani. Olen niin kiinni siinä, etten osaa erottaa sitä muusta. Ehkä se on rakentunut jopa perustaksi monelle jutulle itsessäni?

Tänään aamu alkoi todella takkuisasti. Istuin aamukahvin äärellä ärtyisänä siitä, että energiani oli tiessään, vaikka oli vasta aamu! Olo oli tunkkainen ja väsynyt. Mietin kuinka saisin aikaiseksi muutoksen parempaan itsessäni. Kuuluuko elämän olla tällaista tarpomista silloinkin, kun asiat ovat hyvin, kysyin. Voi saatana sentään! Asiathan on nyt niin kuin olen aina haaveillut niiden olevan! Ja tässä röhnään nyt ärtyneenä, olen kiittämätön laiskimus...

Tässä kohdassa aamuni kuvausta pääsen olennaisen äärelle. Puhuessani itselleni näin sivuutan todellisen itseni, omat tunteeni, oman oloni ja alan syyttää itseäni siitä, etten pysty ymmärtämään asioiden todellista laitaa ja sitä kuinka kiitollinen minun pitäisi olla. Uskottelen itselleni olevani perustavanlaatuisesti jotenkin viallinen. Koen ja olen väärin. Viisas, ihana Anna kysyy lukijaltaan blogissaan juuri tätä: Kuinka puhuttelet itseäsi silloin kun on vaikeaa?

Olen onneksi oppinut katkaisemaan (tai ainakin tunnistamaan) tällaisen raivoavan puhetavan omia lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta tunnustaa, että olen käyttäytynyt tai käyttäydyn näin myös äitinä joskus. En ole aina ollut hyvä pysähtymään kiukuttelevan lapsen lähelle lohduttamaan. Olen paasannut juuri samoin kun paasaan itsellenikin. Lapsieni kohdalla olen opetellut olemaan myötätuntoinen (lähes aina.) Ymmärrän paremmin kuin aikaisemmin. Tiedän tunnemyrskyjen menevän ohi ja nää ihanat pikkuihmisethän on just hyviä sellaisina kuin ovat.

Mutta kuinka sitten itseni kohdalla, kun jostain selittämättömästä syystä vain kihisen kiukkua ja arvottomuuden tunnetta? Kuinka olisin niin, etten soimaisi itseäni, vaan kuulostelisin ja olisin itseni tukena? Tämä on vaikeaa! Se on erilaista lohduttavaa toimintaa kuin omaan surkeuteen lohduttautuen käpertyminen.  Kuinka osaisin aidosti tuntea niin kuin omien lastenikin kohdalla, että hei, olen ihan hyvä tyyppi, ihana jopa? Että kokisin oikeasti, että riitän juuri tällaisena ihmisenä kuin olen ja antaisin aikaa pahalle tunteelle mennä pois? Ei hitsi, miten vaikeaa. Mutta sitä se olisi se sydän auki eläminen. Että raottaisi sitä omaa sydäntään ensin itselleen.

Iltakävely omaan mieleen

Lähdin eilen illalla kävelylle harjulle. Joissain kohdissa reittiäni tunsin tutun ihanan keväisen maan tuoksun. Asun synnyinseudullani ja tiettyjen tuttujen paikkojen tuoksu vie minut ihaniin tarkkoihin muistoihin tai tuo selitystä vaille jääviä tunnemuistoja keveästä ihanasta lapsuudesta. Sellaisiin tunteisiin, jotka syntyivät olemaan silloin kun aikuisten murheiden maailma ei vielä ollut tuttu ja kaikki oli mahdollista. Sadut ja mielikuvitus yhtä totta kuin kaikki muu.

Kevään tuoma ilo ja toivo on vahvasti myös periytynyt sukupolvien ketjussa. Onhan ihmisten ollut syytä iloita talven jäämisestä taakse. Hengissä selviytyminen on ollut kovaa työtä. Kevään tuoksut ja äänimaailma on lupaus uuden syntymästä. Kesästä.

Nyt on kuitenkin helmikuu. Eilen olisi ollut laskiaistiistai. Ensimmäinen laskiainen, jolloin ei ollut näillä paikoin lunta, muistaakseni. Lievä huoli kurkisti taas jostain (vai ilmastoahdistus tai ehkä paniikki ympäristötuhosta..) Haistelen huhtikuun tuksuja, mutta on helmikuu. Saanko iloita keväästä?

Jatkoin  eteenpäin. Nousin harjulle pimeän kuusikon läpi. Jouduin kamppailemaan pelon kanssa. En nähnyt kunnolla enää. Aurinko oli jo laskenut. Tunnustelin pelkoani. Sukupolvilta peritty myös tämäkin tunne. Olisi turvallisempaa käydä pimeään metsään kaverin kanssa kuin yksin. Pimeässä voi olla mitä vain vaanimassa. Kannattaisiko kuitenkin kääntyä takaisin?

Nousin ylös harjulle ja kuusikon pimeys jäi taakse. Harjulla avautui kirkas taivas. Tähdet. Nyt näki taas paremmin. Jouduin hidastamaan askeleitani, koska kompuroin helposti puiden juuriin. Ihana tunne. Voi taivas. Voi tähdet. Tunsin kuinka olin käynyt kohti omia pelkojani, tarttunut niihin. Tai ei sentään. Antanut niiden kulkea vieressäni ja niistä huolimatta jatkanut, kivunnut ja lopulta päässyt jonnekin korkeammalle. Ollut niistä vapaa yhtä nopeasti kuin olin ollut niistä tietoinen.

Katselin tuttua peltomaisemaa harjun alla ja hetken päästä pysähdyin katsomaan kirkasta järveä toisella puolella harjua. Päivisin järvi on likaisen samea, ollut aina. Nyt se näytti kirkkaalta ja heijasti taivasta. Laskeuduin tuttua polkua harjulta alas. Pimeys taas. Pelot taas. Polku oli tuttu. Rakkain paikkani ehkä maailmassa. Polku vie lammelle, jossa lapsena uin kesät. Saadessani lapsena jonkun paiseen päähäni äiti tiuskaisi minulle: "Ei mikään ihmekään kun liotat itseäsi siellä lammessa!" Lampi on suolampi. Vielä en haistanut tuttua suon tuoksua. Pelot. Tullessani metsästä pellon reunaan näin ohuen kuunsirpin peltoaukean toisella puolella juuri ja juuri nousseena metsän ylle. Pysähdyin taas. Kuu. Kaunis. Kiitos.

Pellon yli ja vielä pienen metsän läpi kotiin. Olin ollut poissa vain puoli tuntia. Saavuin juuri seitsemäksi iltapalapöytään. Kuka minut kutsui kävelemään, pohdin. Lähtiessäni tunsin vain kutsun. Miten aika kuluukin niin eri tavalla eri paikoissa, eri mielentiloissa? Muistelin uniani, jotka usein sijoittuvat näihin samoihin polkuihin, pihoihin, teihin ja etenkin lammelle.

Kävin keskustelua kävellessäni ja se jatkui vielä. Itseni? Mailman kanssa? Tai ei sillä ole väliä.

Huomasitko kuinka maailma saattaa sinut itseesi? Kuinka tuo tie harjulle oli tie pelkoihisi? Kuinka korkealla harjulla sait levätä ja kokea kauneutta? Kuinka jouduit sieltä laskeutumaan taas pimeyteen? Olit koko ajan turvassa tutussa rakkaimmassa paikassasi, mutta pimeys sai sinut kokemaan kuinka paljon kannatkaan mukanasi pelkoa. Kun et nähnyt, sisäinen maailmasi tuli rinnallesi koettavaksi. Menit kohti. Ja kuu tervehti sinua. Uusi kuu, uusi alku, juuri kasvunsa aloittanut. Voisitko kokea samaistumista siihen? Huomaatko kuinka kaikki tapahtuu ilman, että sinun on ymmärrettävä ja selitettävä? Sinun on uskallettava kokea, se riittää. Et ole koskaan yksin. Maailma tapahtuu syystä.

Omat rajat ja kynnysmaton olemus

Muistan välillä olla kiitollinen siitä, että olen oppinut hahmottamaan minulle tärkeitä rajoja. Erityisesti kohdatessani ihmisen, joka kärsii syvästi kynnysmattona olemisesta, mutta ei löydä keinoa lopettaa. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä ja ymmärrän kynnysmattoa. Ne on monimutkaisia kudelmia nekin, jotka kiinnittävät kynnysmaton eteisen lattiaan kiinni. Myös ne ihmiset, jotka siinä mennä viuhtovat yli ja ohi hyppien tai jalkojaan pyyhkien ovat kyllä syyttömiä, vaikka usein halutaan heissä vika ja vastuu nähdä. Jokaisen tulee asettaa ne omat rajansa. Niin kauhistuttavaa kuin se onkin.

En ole koskaan ollut pahasti kynnysmattona, mutta jokin siinä tilassa eteisen oviaukossa päivystämässä olemisessa ja toisia varten passiivisesti makoilemisessa on minua viehättänyt ja houkuttanut. Opin itse löytämään rajojani ja huomaamaan passiivisuuteni tarkastelemalla ajankäyttöäni. Luin jonkun blogipostauksen ajankäytöstä ja siitä kuinka se ilmentää ihmisen arvomaailmaa. Sitten kuulin kun joku toinen sanoi kyllästyneensä kuuntelemaan ihmisten pölinöitä siitä millaisen maailmankuvan ja arvomaailman he omaavat, ja päätynyt sen sijaan tarkkailemaan ihmisten toimintaa käytännössä. Onko heillä aikaa perheelleen, ystävilleen, kuinka he puhuvat toisista ihmisistä muiden aikana? Teot ja ajankäyttö merkitsevät, sanat voi olla tyhjiä.

Olin silloin vielä aika tiiviisti hoitoalalla töissä, kun havahduin mihin käytin harvoja vapaapäiviäni. Varasin itselleni heti teatteriliput ja menin katsomaan Juha Hurmeen Europaeuksen Kansallisteatteriin. Olisi tietenkin ollut kivaa mennä kaverin kanssa, mutta tajusin että voin mennä yksinkin. Ei tarvi odotella, että joku pyytää tai antaa luvan! Minulla oli siihen asti aina tapana lähteä keikoille tai muihin tapahtumiin vain ystävien pyynnöstä ja heidän vuokseen. Ja kivaahan sekin on. Kavereiden seurassa aina on hauskaa, mutta omat kiinnostuksen kohteet aina jäivät jonon viimeiseksi tärkeysjärjestyslistallani. Annoin toisten ihmisten määritellä minulle sen mihin aikaa ja rahaa oli syytä sijoittaa. Voi myös olla, että passiivisuuteni syy oli liika kiire ja stressi.

En kehdannut silloin varatessani liput vain itselleni edes kysyä ketään mukaan teatteriin, koska oletin ettei ystäviäni kuitenkaan kiinnostaisi mikään mikä minua kiinnostaa. Nykyään jo vähän kyselen, että olisiko joku lähdössä mukaan. Se kertoo siitä, että olen alkanut arvostaa omia juttujani. Ja joskus joku jopa lähteekin mukaan! Olen siirrellyt omia rajapyykkejäni niin, että niiden vapaapäivien sisälle mahtuu nyt joogatunteja uusissa paikoissa, kiinnostavia museokäyntejä, äänellä itkemiseen liittyviä juttuja, ystävien luona kyläilyä lapsiperheenä, mielenkiintoisten tyyppien luentoja. Ne on niitä juttuja, jotka kiehtoo ja joista saa voimaa.

Tällainen vapaapäiviin liittyvä ajankäytön muutos on aika lailla vain pieni osa-alue ihmisen omien rajojen hahmottamisessa, mutta oleellinen ja itselleni se oli jonkinlainen alku oman tilan vahvistamiseen ja oman itsen arvostamiseen. Sitä olisi syytä pohtia, että mikä ihme aiheuttaa ihmisessä tarpeen jatkuvaan mukautumiseen toisten oikeiden ja oletettujen toiveiden täyttämiseen. Koska onhan toisillekin tosi kivaa, kun ihminen tuo itsestään esille juttuja, joista on kiinnostunut ja eri näkökulmat nousee esiin. Ei kukaan hyvä tyyppi halua aidosti kenenkään hakeutuvan kynnysmattomaiseen osaan.

Loppuvinkkinä meille tämmöisille: Kynnysmaton kannattaa ottaa sellainen lempeä ote itsestään. Ravistella rakastavasti toisten liat päältään, tuulettaa pehmeässä tuulessa, kehaista kuinka kauniisti on kudottu ihanilla kuvioilla ja kuinka vahva kestävyydeltään onkaan. Sitten kuulostella ajan kanssa kärsivällisesti omia mielenkiinnon kohteita ja omia toiveita. Koska kun ei ole niitä tottunut kyselemään, ne voi olla kovin näkymättömiä, mutta silti hyvin todellisia ja konkreettisia. Ajan raivaaminen on selkeä osoitus itselle, että nää mun jutut on tän arvoisia. Lopuksi sitten on vielä uskallettava sanoa sisäänpyrkijöille, jotka tarvitsisivat nyt paikan mihin jalkansa pyyhkiä, että hei anteeksi, nähdään myöhemmin, on vähän omia menoja nyt, ootte tärkeitä kumminkin <3

Toipuminen

Juuri äsken tulit siihen
Kasvoillasi paistoi yhtäkkiä aurinko
Olit lyhyen hetken ehkä vain
tai ehkä pitkän
Kuka minä olen aikaa mittaamaan?

Ihmettelyn hetki on ikuinen
Hei, kasvoillasi aurinko!
Mikä sen sai aikaan!?
Onneksi en kysynyt ääneen (koska se olisi saattanut heti kadota
kuin taikapöly kesken leikin)
Arasti katsoin nopeasti vain ja jatkoin keittiön siivoamista

Enhän koskaan saanut tietää sitäkään miksi aurinko katosi silloin joskus
Vaikka kysyin ja kysyin ja ahdistin sinut nurkkaan kaikilla kysymyksilläni
Arvailin vain
Suurensin ehkä varjoa
Ehkä olin vain esteenä 

Tai

Ehkä kannattelin kuitenkin 
Ehkä pidin yllä jotakin pientä, joka auttoi sinua löytämään pienen matkan sinne missä valosi hehkui
Ehkä en ollutkaan syyllinen kaikkeen

Tai

Ehkä se ei liittynyt minuun
Olethan oma ihmisesi, vaikka katoaisin sinä olisit myös ilman minua
Pärjäisit ilman minua
Kaikki ei liity minuun  (tuntuu vähän pahalta katsoa kohti omaa itsekeskeistä kärsimystarinaani)

Nyt olemme yhdessä täällä vielä
Olemme yhdessä vielä jonkin aikaa
Ja sain nähdä auringon kasvoillasi