Meditaatio

Menneisyyden levyt, kaikki tunnelmat, kaikki tapahtumat, joista unenomaiset muistot. Unista oikeastaan samanmoiset muistot. Tasavertaisia keskenään melkeinpä, unimaailmani ja tämä maailmani. Uneni ja muistoni.

Haluanko palata aina unimuistoihini uudestaan ja uudestaan oikeasti? Haluanko vahvistaa ja vahvistaa niitä loputtomiin? Niin loputtomiin, ettei millekään uudelle jää tilaa? Ettei tälle hetkellekään jää tilaa? Olen kuten he, jotka toistavat näitä uniaan loputtomiin vanhana. Eikö vanhan silmätkin voisi havahtua vielä tähän hetkeen? 

Keskittyminen. Näkeminen. Katseen uudelleen kohdistaminen. Havahtuminen siihen, että taas päässä pyörii vanha levy. Tilan tekeminen. Taaksepäin askeleen ottaminen, jotta pääsee vähän irti siitä. Sen jälkeen se on kuin kerran irronnut laastari. Se saattaa hetken vielä pysyä iholla, mutta kohta se putoaa ilman, että sitä tarvii enää repiä. Sitä on läsnäolo. Sitä, että on tehnyt itsessään tilaa. Pudotellut pois kaikkea sitä, mikä estää elämästä tässä hetkessä.

Minulle teki hyvää kuulla, että omaan pahaan oloonsa voi koukuttua. Se on turvallista ja ennakoitavaa. Ymmärsin, että niin oli käynyt minulle. 

Pelkäsin kysymystä siitä, mitä tapahtuu sitten, kun alan voida paremmin. Pelkäsin hetkeä, jolloin päiviin tulee lisää tunteja. En ollut ehkä aikaisemmin valmis. 

Nyt tiedän, että minun ei tarvitse  huolehtia luomastani tilasta. Se huolehtii minusta. Saan tilaa oppia luottamaan. Oppia rakastamaan. Saan luoda, iloita, tanssia, laulaa. 

Aika huikeaa <3

Big News! Junnaan kärsimyksessäni, koska en uskalla päästää siitä irti

Kahvi kylmänä kupissa. Se ihana aamun hetki on jo mennyt. Se, kun saa vielä pitää lämmintä kuppia kädessään. Aamurituaali. Se, jossa on oikeutettu vaatimaan: "Antakaa minun edes juoda kahvi rauhassa!" No niin. Tartun sitkeän hätäännyksen hetkessä nyt vielä näppäimistööni ja haluan kirjoittaa. Kuuntelin aamulla Russel Brandin ja Elizabeth Gilbertin keskustelua Youtubesta. Rakastan tota Elizabethia. Siinä on sellaista rentoutta ja iloa, josta voin vain haaveilla. Elizabeth rohkaisee aina kirjoittamaan. Joten tässä ollaan taas.

Kaiken arkisen hälinän keskellä ehdin aina kuitenkin miettimään, että mikä helvetti mun ongelma oikein on? Olen lukossa. Olen ärtynyt. Olen kroonisen väsynyt. Miksi?! Mietin menneiden vuosien tapahtumia. Kielteisiä ja ikäviä tapahtumia. Jos muistelen mukavia asioita, nopeasti saan kiinni häpeän tunteestani. Tunteesta, että olen tehnyt jotain väärin. Olisi pitänyt osata toimia toisin. Katselen taakkojani. Nostelen niitä ajatuksissani pitkin päivää ja sitten ihmettelen kuinka väsynyt olen koko ajan. 

Näen kodissani epäjärjestyksen. Näen liikaa tavaraa. Näen likaisen lattian. Tajuan, etten ehdi tehdä mitään. Koska en jaksa. Koska en ehdi lasten hoitamiselta. Tai ehtisin, mutten pysty. Koska olen lukossa. Voisiko vain kirjoittaminen auttaa? Jos vain joka päivä otan ajan tähän? Sitä vartenhan tämän blogin tein. Juuri tätä varten! Harjoittelisin avoimuutta. Ottaisin riskin, että joku oikeasti itseni lisäksi lukisi näitä tekstejäni. Tulisi tietoiseksi minusta. Saisi tietää häpeästäni. Ja sitten se olisi mahdollista itsellenikin. Ja niin se voisi kadota. Näiden tekstien avulla pystyisin katsomaan itseäni. Tutustumaan itseeni. Kestämään häpeän.Ymmärtämään sitä ja hellittämään siitä.

Ulkona paistaa aurinko. Tiedostan jollakin tasolla, että teoriaopintoni elämästä ei enää kanna. Nyt olisi taas käytännön harjoittelun paikka. Pitäisi keskittyä siihen raivostuttavaan oman elämäni läsnäolevaan hetkeen, jonka pitäisi olla avain kaikkeen, mutta jota en osaa ja jota en jaksa. Koitan aina lipua sen ohi. Miettimällä menneitä, etsimällä karkkia kaapeista, lähtemällä jonnekin, puuhastelemalla jotain päätöntä, kuuntelemalla podcasteja. Kunhan vain ei tarvitsisi kovin intensiivisesti keskittyä itseeni. Sen takia joogaharjoituskin on taas niin vaikeaa. En kestä sitä mitä kehostani nousee.

Voin miettiä menneitä mielessäni, mutta en pysty samaan aikaan hellittämään, vaan minun pitää päästä sykkyrälle sohvan kulmaan suklaalevy syliini. En voi silloin, kun ahdistus nousee pintaan, antaa itseni rentoutua joogamatolla. Alkaa hellimään kehoani, olemaan sille hyvä. En voi luottaa siihen, että kestän ja jaksan. On mentävä sykkyrälle. Tiedän, että minun olisi uskallettava. Mutta haluan pitää tutusta kärsimyksestäni kiinni. Siitä luopuminen tarkoittaisi, etten enää tietäisi kuka olen. Mitä sitten tapahtuisi, olisinko turvassa? Kuka on se minä kaiken takana? En uskalla ottaa selvää. Vielä.

Sanat vaikeita

Miten minusta tuli yhtäkkiä sanaton?

Halusin kirjoittaa kaiken tarkasti ylös lapsiani varten

Kertoa näistä oudoista ajoista, jolloin isovanhempien sylit katosivat olemasta

Unohdin kaiken

Sanat kuolivat

Ja kun ne heräsivät taas uuteen syntyyn

Muistin

Kuinka ihana onkaan toinen ihminen

Miten ihmeellistä että olemme olemassa

Miten se onkaan, kuin pieni taivas, kun saa astua toisen kotiin

Don't talk muru (rakastan sua)

Lauantaiaamu. Olemme sairastaneet nuhakuumetta ja eilisen päivän olimme minä ja lapset neljän seinän sisällä. Koko päivän. Nyt ulkona on pakkasta ja lumihiutaleita leijailee rauhallisesti maahan. Jäin taas loikoilemaan lasten kanssa kotiin puolison lähtiessä töihin ja hoitamaan muitakin lapsiperheen arjen pyörittämiseen vaadittavia asioita. Puoliso laittoi pizza-taikinankin alulle ja tomaattikastikkeen maustumaan ennen lähtemistään. Sekä pudotti yleiskoneen lattialle ja joutui vielä palaamaan sisälle hakemaan laastaria saatuaan käteensä vuotavan haavan autonpenkinsäätimen kanssa taisteltuaan. Ja joutui vielä hetken päästä palaamaan uudestaan takaisin, koska auton lämmitysjärjestelmä ilmeisesti hajosi. 

Kaikesta huolimatta ihmeellinen rauhan tunne kuitenkin itselläni päällimmäisenä. Mietin miten hyvä mun on olla, kun arjen jakaa just tuo ihminen tuossa vierellä. Kunpa se nyt tulisi ehjänä illaksi kotiin. Huonoa omaatuntoa podemme varmasti kumpikin siitä, että aikaa ei riitä meiltä toisillemme. Illalla, kun lapset on nukahtaneet, kumpikin kokoilee lähinnä vain haparoiden omia ajatuksiaan ja haluaa olla ihan rauhassa nauttien hiljaisuudesta. Viime viikonloppuna olimme pitkästä aikaa lauantai-iltana ulkona ja heti seuraavana yönä ajelimme kuumeisen ja epämääräisistä vatsakivuista kärsivän kolmevuotiaan kanssa yöpäivystykseen. No, yritys oli hyvä (ja rohkea) viettää sellaista hauskaa aikuisten elämää välillä. Tällaista tää elämä nyt vaan on tällä hetkellä. Niistäkin valvomisista on jollakin lailla selvitty, vaikkakin nyt sitten viikko sairasteltu. Kaikki ollaan kunnossa, vaikka kohelletaankin. Odotan iltaa, että saadaan rauhoittua saunan ja pizzan äärelle.

Katselin juuri äsken muropakettia keittiön pöydällä. Siinä luki: "Talk Muru." Tuli vain mieleeni, että eipä me paljon puhuta nykyään. Silloinkin, kun yritetään puhua, pikkuihmiset puhuu päälle, kuullaan väärin tai ei jakseta kuunnella. Mutta kuitenkin mulle kirkastui muropakettia katsellessa ajatukset, jotka suuntasin puolisolleni: "Ei tarvi nyt puhuakaan sanoja muru. Puhutaan sitten taas myöhmmin." Asioita saa toiselle perille myös muita reittejä kuin sanoja pitkin. Teot, eleet, kosketus. Miten ihanaa mennä toisen kainaloon, halata, antaa suukko, kaataa kahvi kuppiin valmiiksi, mennä niistään lasten nenät, jotta toinen saisi lukea rauhassa. Ihanaa, ettei tarvi puhua, kun väsyttää. Sanat on joskus niin uuvuttavia ja ne voidaan tulkita väärin. Usein myös jäädään odottamaan oikeita sanoja toiselta ja pantataan itse puhumasta. Loppujen lopuksi sanat ei paljoakaan kanna, hetken vaan. On niilläkin paikkansa, en sitä kiellä, mutta kyllä arjessa se kaikki muu viestintä on paljon oleellisempaa. Ehkä uuvuttavan pikkulapsi-yrittäjyys-arjen keskellä aion nyt keskittyä hyvin yksinkertaiseen viestintään: "Kiitos kun oot olemassa, rakastan sua, oot ihana." Ei muuta puhetta. Sitten halauksia, toisen ihon lähelle menemistä, toisen ihmettelemistä. Rakastamista kaiken väsymyksen, hajonneiden koneiden, vuotavien haavojen ja räkäisten nenien seassa.

Sydän auki

Seuraava sukupolvi sydän avoimena

Katselin blogini etusivua, johon olen juhlallisesti todennut tavoitteekseni täksi vuodeksi erityisesti sydän auki elämisen. Mitä se taas tarkoittaakaan? Mieleeni palaa Anna ja Johannes.

En ole vieläkään lukenut Anna Taipaleen kirjaa: Sydänjuttu. (Itseasiassa nyt tuntuu hyvältä, että se on vielä lukematta, on ihania sydänjuttuisia lukuhetkiä mitä odottaa.) Olen seurannut Annaa Facebookissa ja viime kesänä kuuntelin Johannes Romppasen Rakkautta vain-podcastin jakson, jossa Anna oli vieraana. Johanneksen ja Annan keskustelu oli varmaan se, joka havahdutti minut ensimmäisen kerran siihen kuinka paljon tässä on vielä opittavaa itsensä rakastamisesta. Annan tapa pohtia mitä konkreettisesti elämässä tarkoittaa se, että todella rakastaa itseään, on mahtava!

Kirjoittaessani sanat -sydän auki- toivoin kaiketi, että se riittäisi, kun se lukisi siinä. Jotenkin taianomaisesti vain yhtäkkiä osaisin sen taidon. Olisin avoimempi, iloisempi, energisempi, hengittäisin elämää uteliaisuuden ja haltioitumisen kautta. Pelko vain jotenkin pienenisi vaikuttamasta elämässäni. Jaksaisin enemmän. Suuntautuisin ulospäin enemmän. Ja se tarkoittaisi sydän auki elämistä ja olemista.

Mutta.

Olen ollut aina vetäytyvää sorttia ihmissuhteissa. Haluaisin usein olla ihan yksin ja väsyn ihmisten seurassa. Olen koko ikäni jankuttanut itselleni tarinaa itsestäni introverttina ihmisenä. Nyt kuitenkin epäilykset ovat heränneet. Mistä tää tarina on oikeastaan alkanut? Luulenpa nyt vetäytymiseni syynä olevankin paljolti juuri varuillaan oleminen. Se jos mikä uuvuttaa. Varuillaan oleva pelkää, on valmiina suojautumaan, pakenemaan. Mutta omaa pelkoaan ei olekaan kovin helppoa tunnistaa. Itse en ainakaan ole kovin tietoinen tästä varuillaan olevasta puolestani. Olen niin kiinni siinä, etten osaa erottaa sitä muusta. Ehkä se on rakentunut jopa perustaksi monelle jutulle itsessäni?

Tänään aamu alkoi todella takkuisasti. Istuin aamukahvin äärellä ärtyisänä siitä, että energiani oli tiessään, vaikka oli vasta aamu! Olo oli tunkkainen ja väsynyt. Mietin kuinka saisin aikaiseksi muutoksen parempaan itsessäni. Kuuluuko elämän olla tällaista tarpomista silloinkin, kun asiat ovat hyvin, kysyin. Voi saatana sentään! Asiathan on nyt niin kuin olen aina haaveillut niiden olevan! Ja tässä röhnään nyt ärtyneenä, olen kiittämätön laiskimus...

Tässä kohdassa aamuni kuvausta pääsen olennaisen äärelle. Puhuessani itselleni näin sivuutan todellisen itseni, omat tunteeni, oman oloni ja alan syyttää itseäni siitä, etten pysty ymmärtämään asioiden todellista laitaa ja sitä kuinka kiitollinen minun pitäisi olla. Uskottelen itselleni olevani perustavanlaatuisesti jotenkin viallinen. Koen ja olen väärin. Viisas, ihana Anna kysyy lukijaltaan blogissaan juuri tätä: Kuinka puhuttelet itseäsi silloin kun on vaikeaa?

Olen onneksi oppinut katkaisemaan (tai ainakin tunnistamaan) tällaisen raivoavan puhetavan omia lapsiani kohtaan. Tuntuu pahalta tunnustaa, että olen käyttäytynyt tai käyttäydyn näin myös äitinä joskus. En ole aina ollut hyvä pysähtymään kiukuttelevan lapsen lähelle lohduttamaan. Olen paasannut juuri samoin kun paasaan itsellenikin. Lapsieni kohdalla olen opetellut olemaan myötätuntoinen (lähes aina.) Ymmärrän paremmin kuin aikaisemmin. Tiedän tunnemyrskyjen menevän ohi ja nää ihanat pikkuihmisethän on just hyviä sellaisina kuin ovat.

Mutta kuinka sitten itseni kohdalla, kun jostain selittämättömästä syystä vain kihisen kiukkua ja arvottomuuden tunnetta? Kuinka olisin niin, etten soimaisi itseäni, vaan kuulostelisin ja olisin itseni tukena? Tämä on vaikeaa! Se on erilaista lohduttavaa toimintaa kuin omaan surkeuteen lohduttautuen käpertyminen.  Kuinka osaisin aidosti tuntea niin kuin omien lastenikin kohdalla, että hei, olen ihan hyvä tyyppi, ihana jopa? Että kokisin oikeasti, että riitän juuri tällaisena ihmisenä kuin olen ja antaisin aikaa pahalle tunteelle mennä pois? Ei hitsi, miten vaikeaa. Mutta sitä se olisi se sydän auki eläminen. Että raottaisi sitä omaa sydäntään ensin itselleen.