Äiti, puhutaan kuolemasta

"Äiti, onko taivaaseen pakko mennä? Minä otan ainakin viltin ja Pörrin mukaan ja äiti sinut. Tulethan sinäkin äiti? Tuleeko siellä ikävä äitiä? Äiti, millaista siellä on? En halua mennä, onko pakko? Onko se niin kuin toinen maapallo? 

 "Millaista oli ennen kuin synnyit? Mistä sinä tulit äidin mahaan? Millaista oli ennen kuin olit vauva? Missä olit? Sanoitko ettet halua maapallolle? Pelkäsitkö että kaipaat takaisin täällä ollessasi?" 

Ensin sinua itketti. Sitten sinua nauratti. 

 Olet ihan kuin minä.

Jooga ja itkun/trauman/surun irtoaminen kehosta

Askel kerrallaan ja välillä pysähdys

Joskus joogatunnilla muistan opettajan kertoneen, että harjoitus voi saada aikaan voimakkaan tunnekokemuksen. Joku on joskus alkanut vuolaasti itkemään. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vai niin, ajattelin, enkä jäänyt miettimään asiaa sen enempää silloin. 

Shakta joogakoulun online-tunnit ovat tällä hetkellä minulle tärkeitä. Rakastan niitä. Harjoituksesta on kadonnut tietynlainen pakottamisen painolasti. Olen saanut nyt myös kiinni tunteestani, joka eniten estää joogamatolle painautumista. Sitä voisi kuvailla vaikeudelta päästää irti väistelemisen kierroksista. Sen tuntee tavallaan vähän stressin oireina, mutta enemmän se on jonkinlaista itsen suojelemista. Varoitus siitä, että nyt ei sovi hellittää. Keskittyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen tuntuvat uhkaavilta.

Jokin aika sitten sain kokemuksen, joka lisäsi ymmärrystä vastustuksesta. Alaselän jännitykset ovat niin osa minua, että jos ne joskus häviävät kokonaan, niin päässäni avautuu varmasti uusi maailmankaikkeus! Tein shaktan tasapainottavaa joogaharjoitusta ja keskityin rentouttamaan juuri alaselkääni. Harjoitus tuntui sujuvan ihanasti, mutta sitten pitikin lopettaa, koska aloin itkemään. Tämän hetkisessä elämässäni ei ollut niinkään mitään mikä olisi itkettänyt. Tiesin kuitenkin selvästi mitä itkin. 

Itkin ala-asteen aikaisen koulukaverini äidin kuolemaa. Itkin sitä ihan hirveästi. Sallin kaiken tapahtua ja annoin rauhallisesti itseni vain hytkyä ja kyynelehtiä. Harjoitus loppui siihen, mutta siinä oli tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi. Lohduttelin itseäni. En tiennytkään, että olin niin syvästi järkyttynyt lapsena koulukaverini tilanteesta. Mutta onhan se aivan selvä asia, nyt kun sitä mietin. Olin aivan pieni lapsi ja ensimmäistä kertaa tajusin, että jotain niin kamalaa voi tapahtua maailmassa. 

En muista, että asiasta olisi meidän lasten kanssa puhuttu mitään. Voi olla, että oltiinkin, mutta muistikuvani ovat tietynlaisia. Tätä hätää ja suruako olen kantanut siellä alaselkäni säryissä, kysyin. 

Lempeys, rentoutuminen, turvallisuus, suoritusvapaus, oman kehon kunnioittamien ja kuunteleminen. Näitä shaktajoogassa korostetaan. Ja hyvästä syystä. Tämän kokemuksen myötä lempeyden merkitys kirkastui. En enää harmistu vastustamisestani joogaharjoituksen suhteen. Kunnioitan sitä. Kuulostelen itseäni. Suojamekanismimme ovat meissä tarkoituksella.

Tunnen, että tämä itku koulukaverini äidin kuolemasta oli valmis itkettäväksi vasta nyt, 42-vuotiaana. Olin itse itselleni nyt se turvallinen aikuinen, joka kannatteli surun ja hädän yli. Olin turvassa. Koin valtavaa myötätuntoa itseäni kohtaan ja kunnioitusta kehoni viisautta kohtaan. 

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta vielä tämä. Liika analysointi ei ole tarpeen. Voi myöskin olla, että tämän itkun takana olikin jotain ihan muuta ja oli vain turvallista heittää siihen eteen lapsuuden kokemus. Ehkä jotain muuta on aukeamassa. Tai sitten tämä oli juuri tässä, niin kuin sen heti ymmärsin. Mistäs näitä tietää? Joka tapauksessa luottamuksen kokemus elämän oikea-aikaisuuteen ja myötätunnon kokemus itseä kohtaan, niistä sopii nauttia.

Alkupisteiden paikantamista

Olen tehnyt aika ajoin havaintoja kuinka ihmiset loukkaantuvat muille juuri sellaisesta käytöksestä, joka on jollakin tavalla heille itselleen ominaista. Vanhempi saattaa suuttua omille vanhemmilleen heidän tavastaan toimia, mutta on samaan aikaan sokea sille, että toistaa tätä käytösmallia omia lapsiaan kohtaan. Toinen tulistuu pienimmistäkin torjutuksi tulemisen hetkistä, mutta itse peruu ja siirtelee sovittuja tapaamisia surutta. Joku paasaa hartaasti kuinka uusi treffikumppani oli kertakaikkisen tylsä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitten alkaakin kuulostaa siltä, että kyseinen ihminen pelkääkin itse olevansa toisten ihmisten edessä tylsä. 

No, tässä muutama esimerkki, joihin olen kiinnittänyt huomiota, toisissa. Ja ai että kun se onkin niin ihanaa huomata kaikenlaista niissä toisissa ihmisissä! Mutta sitten rohkeasti pohdiskelin, että voisiko olla niin, etten ole poikkeus. Voisiko minun olla mahdollista kääntää katseeni pois toisista ja havainnoida tätä samaa ilmiötä itsessäni?

Pysähtyessäni omien vaikeiden tunteideni äärelle, huomaan todella niiden olevan vaikeaselkoisia ja epäloogisia. Kirjoitan nyt erilaisesta tunteesta kuin siitä, että saan vaikka asiakkaana huonoa kohtelua ja reagoin siihen. Nämä  haastavat loukkaantumisen tunteet menevät syvälle. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää niiden voimakkuutta. Itsekin voi olla vaikeaa hahmottaa niiden alkupistettä. Mutta saadessa niiden hännänpäästä edes vähän kiinni, ne usein ovat ymmärrettäviä. 

Sain tässä jokin aika sitten kiinni tunnemyrskyni hännänpäästä ja pidinkin siitä sitkeästi kiinni. Olin niin ärsyyntynyt tutulle ihmiselle aika kummallisesta keskustelusta. Tiedostin helposti miksi tämä toinen puhui niin kuin puhui ja pystyin olemaan ehkä vähän myötätuntoinenkin häntä kohtaan. Suhtautuminen itseeni oli ristiiitaisempi. Keskustelu herätti minussa vaikeita tunteita, joiden poissa pysymiseen yritin käyttää paljon energiaa, turhaan. Lopulta olin vihainen ja päätin, että se toinen ihminen oli kuitenkin ihan idiootti ja häpesin itseäni, koska reagoin niin kuin reagoin. 

Sitkeästi kuitenkin tunnustelin otteessani sitä tunnemyrskyni hännänpäätä ja aloin tarkentamaan katsettani. Tunnustelin, etenin ja keskityin. Itsetutkiskeluni seurauksena paikansin itsestäni mustelman, jonka kipuilu nostatti tunteeni. Ja tämän mustelman luulen syntyneen kauan kauan sitten. Tavanomaisen lapsuuden melko tavallisista ajan kuvaan kuuluvista kokemuksista torjutuksi tulemisesta ja kelpaamattomuuden tunteesta. Häpeä siitä, että en kelpaa toisten lasten joukkoon. Häpeä on ollut niin kiinni minussa, että en pysty arvioimaan sen kokoa tai määrää. 

On vaikeaa katsoa niihin muistoihin ja kohtiin, joissa on itse tullut pienenä lapsena kohdelluksi huonosti. Ne on kaikkein kipeimpiä paikkoja. Suru, johon olisi tarvinnut lohdutusta aikoinaan, nousee pintaan. Silloin joskus lapsena on ollut pakko kääntää itselleen selkänsä. Meille ihmisille evoluution näkökulmasta kuitenkin on kaikkein tärkeintä ollut kuulua joukkoon, hinnalla millä hyvänsä.

Mutta kun näitä tunnemyrkyjen alkupisteitä varovasti kuulostelee ja tutkiskelee, niiden voima alkaa heiketä. Niistä ei pääse eroon päättämällä tai älyllisellä päättelyllä. Mutta ajan kanssa. Rakastan niin tätä ikääni, koska olen varma siitä, että aika, elämänkokemus ja halu oppia ja ymmärtää ratkaisee kaiken. Elämä meissä tekee tehtävänsä. Ja jotenkin se jooga auttaa tässä kaikessa, mutta älkää vaan kysykö, että miten!

Omaa tunnemyrkyä ei siis kannata haaskata. Siihen keskittymistä voi pitää kuin ankkurina myrskyssä. Pitää vain odotella pahimman tuulen ensin laantuvan ja sen jälkeen voi alkaa etsiä aarretta meren pohjasta. Mustelmasta (traumasta) vapautumista voi pitää todellisena aarteena. Energiaa vapautuu ja tapahtuu siinä jotain muutakin, jotain sanoinkuvaamatonta, jotain ihmisyyden syväoppimista.

Omasta voimasta kiinni pitäminen

Miten ihana tunne onkaan hiljaisella liedellä lämpiävä raivo, palleaa lämmittävä kiukku, nouseva viha!

"Nyt nainen! Nyt on aika! Nyt osaat jo! Nyt olet riittävän viisas!" Kuuntelen kuinka ne puhuvat minulle. Tunnen kuinka ne saavat voimani nousemaan. Saavat minut keskittymään. Saavat minut toimimaan.

Rauhallisesti vastaanotan aidon, todellisen, pehmeän, välinpitämättömyyden. Se saapuu raivon ja vihan keskellä juhlallisesti kävellen. Se on kaunis, kuin kaunein koskaan elänyt, ja voimakkain, kuin koskaan voimakkain ollut. Annan sen näkymättömästi tulla minuksi. En vastustele, kun se viitallaan peittää minut suojaansa. 

Nautin kuinka eteeni piirretään voimani. Kuinka se nostetaan kauniilla käsivarsille nähtäväkseni ja kuiskataan: "Tässä, älä anna voimaasi pois, se on sinun."

Lentokyvytön perhonen muistelee

Muistoja suolta

Viime vuonna 6.9. pääsin kuuntelemaan muusikko Noora Kauppilan äänellä itkua Torron suolla. Kyseessä oli Itku äidin haudalla-kiertueen ensi-ilta. Tänään minua haastatellaan Suotrend-tutkimushankkeen 

tiimoilta. Ilmoitin halukkuuteni haastateltavaksi kuultuani, että tutkimukseen etsitään henkilöitä, jotka ovat olleet suokonsertin, -tanssiesityksen tai muun suotaidetapahtuman yleisössä. Noora Kauppilan esityksen kokeminen Torron suolla oli ainutlaatuista. Olen hyvin innostunut, että saan palata muistelemaan kokemustani haastateltavana.

Kirjoitan nyt tätä tekstiä palauttaakseni mieleeni mahdollisimman tarkasti kokemustani esityksestä. Tuskastuttaa, koska sanojen löytämisestä on tullut minulle niin työlästä. Arkeeni kuuluu joka hetki pienten lasten äitiys äänimaailmoineen ja käytännön töineen. Hoiva on läsnäolemista konkreettisessa ympäristössä ja tuo omat ajankäytölliset haasteensa sisäisen maailman tutkimiseen. Onneksi olen säilyttänyt muistona illasta käsiohjelman, jossa on Noora Kauppilan esittämien itkujen sanat. Lueskelin niitä ja kyyneleet vain alkoivat valumaan. Lisäksi minulla on muistona tupasvillan siementupsu. Katselin ja heiluttelin sitä. Tunteet nousevat taas ja kyyneleet virtaavat, mutta yhteys kokemuksesta sanojen muodostamiseen on hämärä. Nyt se täytyisi kuitenkin saada aikaiseksi, jotta osaisin tutkijalle kertoa selkeästi kokemuksestani.

Olen ollut pidempään kiinnostunut äänellä itkemisestä. En enää muista tarkalleen mistä kiinnostukseni on alkanut. Olen tunnistanut kuitenkin kehossani kaipuun, kaihon ja ikävän johonkin. Itseilmaisuna kirjoitetut sanat ovat olleet merkityksellisiä ja itku aina herkässä. Ehkä siksi viehätyin joskus äänellä itkemisestä. Ääntä minulla ei kuitenkaan ole ollut. Tai voimaa sen käyttämiseen. Koen olleeni jollakin tapaa vaiennettu. Intuitiivisesti olen ymmärtänyt, että saadakseni sisältäni surun ja ahdistuksen liikkeelle, minun olisi löydettävä lauluni, ilmaisuni, ääneni. Tajusin/muistin juuri, että blogini otsikko on syntynyt juuri tästä tarpeesta.

Olen kirjoittanut muutamia itkuja itselleni ja itkenyt niitä visusti muilta piilossa. Häpeä estää paljon edelleen elämässäni asioita tapahtumasta ja omaa tapaani olla ja hengittää toteutumasta. Minulla ei ole yhteisöä, jossa tulisin nähdyksi hyväksyttynä ja rakastettuna ilman ehtoja. Jo pelkkä tieto kiinnostuksestani äänellä itkemiseen aiheuttaa hämmennystä, häpeää ja vähättelyä. Tiedostan kyllä, että kyseessä on oma tulkintani, joka saattaa olla hyvinkin virheellinen. Kokemukseni on kuitenkin se, että minun on oltava paljon asioita toisten vuoksi, kannateltava muita ja sen vuoksi olen kääntänyt selkäni itselleni monta kertaa.

Ihmisten elämässä tavallisestikin, ja niin myös minun elämässäni, kietoutuu paljon asioita vaikeiden asioiden sivuuttamiselle, niiden pelkäämiselle ja niiltä piiloutumiselle. Vanhojen taakkojen kantaminen on vinouttanut selkiä paljon näissä ihmisyhteisöissä, joissa olen kasvanut. Ymmärrän tämän. Sodasta on aikaa vähän ja nyt jo meitä kutsutaan ymmärtämään, että maapallon ilmasto saattaa muuttua sellaiseksi, että emme voi elää täällä. Oman äitiyteni myötä olen tullut tietoiseksi kuinka omassa äitilinjassani on vahvoja hylätyksi tulemisen kokemuksia aivan lähisukupolvissa ja niiden vaikutus tuntuu minussakin edelleen. Kuinka voisin rikkinäisistä ja eksyneistä lähtökohdistani, kuinka voisimme ihmisyhteisöinä nyt vallalla olevista lähtökohdistamme, oikeasti pystyä kohtaamaan tiedon olemassaoloamme uhkaavasta ilmastonmuutoksesta? Onko meillä todella muuta mahdollisuutta kuin olla ottamatta huomioon tosiasioita, elää ilman niitä? Itku äidin haudalla-esitys kutsui minut tämän vaikean teeman äärelle.

Ihmiskunta on kuin parvi lentotaidottomia perhosia, joiden täytyisi nopeasti taas kyetä lentämään. Kuinka me oppisimme nyt lentämään, kun meidän vanhempamme ovat koko voimallaan opettaneet meidät olemaan lentämättä, koska heiltäkin lentäminen on ollut kiellettyä. Joskus tuli joku, joka repi ja katkoi perhosilta siivet. Suru ja tuska on ollut liikaa kestettäväksi ja suojellakseen lapsiaan perhoset opettivat lapsensa aina olemaan lentämättä. Opettivat meidät vain kaivaamaan maata ymmärtämättä, että kaivaminen tuhoaa kukkaniityn, jossa meidän olisi oikeasti ollut tarkoitus lentää. Olemme oppineet pitämään katseemme alhaalla ja laahaamaan siipeemme harmaiksi, jottei kukaan ikinä näkisi niiden kirkkaita värejä, eikä siten voisi repiä niitä enää irti. Olemme perhosina oppineet vaikenemaan, häpeämään ja pakenemaan. Luulen, että yritykseni löytää siipieni väriä ja lentokykyä johdatti minut Torronsuolle kuuntelemaan Noora Kauppilaa.

Esitystä seuratessani sain itkeä suruani, huoltani ja tuskaani. Sain kokea suolla vahvasti yhteyden veteen, kasveihin, elolliseen näkymättömään kuhinaan. Mikä on tämä äitimaa, joka nielee meidät kaikki joskus taas sisälleen ja luo meistä jotain uutta? Äitimaa, joka pystyy luomaan jotain käsittämättömän kaunista ja ihmeellistä. Se on meille käsittämätön, vaikka tutkimme sitä tarkoin. Meissä äitimaa tutkii itseään, koska mekin olemme luonto. Se on luonut musiikin, tuon kokemuksenkin, jossa itkin Torron suolla huoltani, koin lohdutusta, kauneutta, rakkautta. Minussako äitimaa itki? Itkeekö se lapsiensa kohtaloa vai omaa kohtaloaan? Voiko meitä mitenkään erottaa toisistamme koskaan? Eikö äitimaakin saa joskus väsyä ja kuolla vanhuuttaan? Luoko se sittenkin itsestään vielä jotain uutta jonakin aikana?

Astellessani suolle Noora Kauppilan johdattamana, pois turvalliselta tuntuvalta polulta, kuljin suon voimaan. Olin pian taianomaisessa tilassa kokemassa, näkemässä ja kuulemassa vaiennettua, piilotettua, sanoittamatonta. Minusta ulkopuolella olevaa ja samaa aikaan itsessäni. Koin yhteyttä tuntemattomaksi käyneeseen tuttuun. Olin kokemassa yhteyttä ihmiskuntaan ja muuhun elolliseen. Miten suo voikaan olla niin paljon kaikkea? Mikä tekee siitä paikan, jossa sen elinvoima voi läpäistä meidät niin täysin? Ja mikä voima meissä ihmisissä onkaan! Noora Kauppila on kaunis ja herkkä, kuin pienen pieni sadun keijukainen antaessaan tilaa ja kutsuessaan kanssaan. Ja yhtäkkiä hän on täynnä voimaa, raivoa, villiä voimaa muuttuessaan sudeksi ja kadotessaan suon alkusyliin. Sanoinkuvaamatonta! Ymmärsin täysin tuolloin ensi kertaa, että meissä ihmisissä on kykyä vaikka mihin. Meidän tulisi kyetä irtipäästämään, katsomaan suruamme, antautumaan. Luottamaan, että luonto meissä osaa toimia oikein, kunhan vain annamme sille tilaa.

Perhosina hiljennymme niittymme äärelle ja annamme siipiemme nostaa meidät lentoon.