Katselin aamulla pienen tyttäreni kanssa valokuvia viime kesästä ja syksystä. Kesä 2018 oli uuvuttavan kuuma ja ilmastoahdistus vyöryi ylleni varoittamatta.
Olin keväällä synnyttänyt toisen tyttäremme ja vielä toukokuun lämpö sai valitsemaan kesää ja metsää ylistävän nimen hänelle. Kesällä sitten katselimme ikkunasta oravan käyvän juomassa vesiastialta ja haistelimme miltä tuoksui kotiamme ympäröivä rutikuivaakin kuivempi metsä.
En ollut koskaan aikaisemmin pelännyt tulta. Mutta nyt mietin ehtisimmekö minnekään turvaan, jos metsä roihahtaisi yhtäkkiä. Ilta-aurinko roihui taivaanrannassa pelottavan näköisenä. Niin punaisena, etten voinut uskoa todeksi. Auringon muuttunut olemus johtui kuulemma metsäpaloista.
Ilmastoahdistus. Onneksi se nimettiin minulle. Lehdistä pystyin lukemaan, etten ollut ainoa. Mutta lähipiirissäni ei oikeastaan ollut ketään kenen kanssa olisin voinut puhua asiasta. Enemmänkin ihmiset tuntuivat nauttivan lämmöstä. Vihdoinkin kunnon kesä Suomessa!
Jostain syystä palaan nyt usein lapsuuteni uneen. Tai ei se ole uni. En tiedä mikä se on. Se on kuin muisto, vaikkei se ole sekään. Istun siinä huoneessa turvassa kuumalta auringolta ja paahteelta. On ilta, mutta ei vuorokauden osana ilta, vaan jotenkin syvemmältä merkitykseltään ilta. Päätös. Loppu. Odotamme vain, koska emme voi muutakaan. Ulos ei voi mennä. Siellä ei ole mitään. Nyt pelkään, että se on ollut enne.
Nyt on kevät. Näimme eilen sitruunaperhosen. Kuinka ihmeellinen se olikaan lentäessään ohitsemme. Taas koin, että pian perhosia ei ole. Ne ovat pian enää tarinoissamme vain. Ja lapsenlapsemme kuvittelevat millaisiakohan ne olivat olleet: “Ihan oikeastiko ne olivat niin kirjavan kauniin värisiä ja lensivät kuin keijut, olivat oikeita pieniä olentoja?” Ja me nyökkäilemme ja kerromme sukupolvelta toiselle, kunnes kukaan ihmisistä ei usko, että sellaisia olisi oikeasti koskaan ollutkaan.
Kannan tätä ahdistusta mukanani ja koen surua jopa kevään ensimmäisen perhosen nähdessäni. Silti en koskaan ole nähnyt sitruunaperhosen lentoa niin kauniina. Koen samalla jotain käsittämätöntä rauhaa ja turvaa. Luulen, että se nousee siitä, että olen uskaltanut katsoa todellisuutta ja antaa tietoisuuden mahdollisesta tuhosta uuvuttaa. Itkenyt. Kestänyt. Hyväksynyt.
Kaikelle on alkunsa ja loppunsa. Mikään ei kuitenkaan koskaan katoa. Mitään ei olisi syntynyt ellei jotakin olisi kuollut. Emme pysty ymmärtämään suurimpia kokonaisuuksia, voimme vain toimia osana niissä. Jotenkin syvemmällä tasolla oivalsin tämän. Tunsin yhtäkkiä suurta merkitystä kaikelle mitä teen ja samaan aikaan oman pienuuteni. Varjelen tätä tunnetta sisälläni kuin pientä liekkiä. En halua masentua. Haluan pysyä toimintakykyisenä. Haluan varjella, suojella ja laulaa.
