Uutispaasto ja mielen kyky omiin uutisiin

Olen pyrkinyt olemaan lukematta uutisia entiseen tapaan. En aikaisemminkaan ole mikään valtava uutisten kuluttaja ollut, mutta nyt haluan saada enemmän tilaa itseeni tärkeäksi kokemilleni asioille. Impulssi lähteä selaamaan päivän uutiset on ollut helppoa tunnistaa. Olen toistaiseksi vaihtelevalla menestyksellä antanut impulssin nousta, ollut reagoimatta siihen ja palannut taas käsillä olevaan hetkeen. En tiedä johtuuko seuraava asia siitä, että mieleni ei saa nyt annostaan tavanomaisista väkivaltaisista uutisista. 

Olen nimittäin joutunut havainnoimaan myös sitä, että mieleeni nousee aivan järkyttävän hirveitä mahdollisia uhkakuvia omaan arkitodellisuuteeni liittyen. Eilen kävellessäni kotitietä nautin kesän tuoksusta ja katselin kauniitaa puita. Kuin uutislähetyksenä mieleeni nousi kauhuskenaario mitä kamalaa voisi tapahtua kohta, ja mitä kamalaa on joskus jollekin ihmiselle jossain päin maailmaa tapahtunut, ja nyt kannattaisi ehkä surra tai itkeä sitä tai vähintäänkin ahdistua. 

Eckhart Tollen kärsimyskeho-käsite oli hyvä työkalu tähän tilanteeseen. Myös se, että olin katsellut ihmeissäni hermostoa Tallinnan terveysmuseossa ja se oli vaikuttanut minusta omalta ollennoltaan, joltakin alkueliöltä alkumeressä. Läsnäoloni pysytteli tarkkailemassa näitä tyhjästä nousevia uhkakuvia ja en samaistunut niihin. Ihmettelin niitä. Mistä kummasta ne nousevat mieleeni ja juuri tällaisella hetkellä? Pysyin näistä skenaarioista helposti erillisenä ja mietin, että kuka tai mikä näitä nyt suoltaa minussa minulle. Jokin minussa oleva ja elävä, minusta erillinen. 

Ajatukset tulivat ja menivät. Jäin pohdiskelemaan Tollen kärsimyskeho-käsitettä ja sitä, että Tolle puhuu siitä tosiaan kuin erillisenä olentona. Eilisen ahdistavien mielikuvien vyörymisen kohdalla oli helppoa ymmärtää tätä kärsimyskeho-käsitettä. Tuntui todella siltä kuin jokin minusta erillinen olisi pommittanut minua mielikuvilla ja anellut minua palaamaan ahdistuksen tuttuun puserrukseen.

Olen useampana päivänä palannut joogaharjoituksen pariin. Olen kokenut ennenkin joogaharjoituksen irroittavan konkreettisesti minusta tuskaa. Se tapahtuu juuri siten, että tiedostamatonta vyöryy tietoisuuteen ja sitten putoaa. Sekin saattoi olla syynä kokemukseen. Aivot myös ovat olleet ilman päivittäisiä väkivaltauutisiaan ja luovat niitä ehkä tottumuksesta käsin itse. 

Olkoon miten on. En halua liiaksi jäädä pohtimaan mikä mistäkin johtuu. Loman ansioista olen saanut tehdyksi minulle tärkeitä asioita ja kokenut monin tavoin palautumista ylivireydestä. Hyvän kehä on alkanut pyörimään monin tavoin. Kun antaa ajattelun ottaa kokemuksesta ylivallan, kyky läsnäoloon heikkenee. Se, että jäämme liiaksi sanoittamaan asioita on tuskastuttavan rajoittavaa, vaikkakin tarpeellistakin toisinaan. Tarinat kuitenkin ovat tarinoita. Ne eivät ole tätä läsnäolevaa hetkeä, jossa kaikki mahdollisuudet ovat avoinna.

Eckhart Tollesta ja sinisilmäisyydestä

Olen pitkästä aikaa palannut kuuntelemaan ja lukemaan Eckhart Tollen opetuksia. Onneksi olen säilyttänyt hänen kirjansa hyllyssäni. On ihanaa lukea Uusi maa- kirjaa, johon suorastaan hullaannuin sen ilmestyttyä aikanaan. Samaa kirjaa lukee nyt eri ihminen, joka kummallisesti muistaa sen nuoren äidin silloin joskus lukemassa samoja tekstejä ja hapuillessa kohti mielenrauhaa.

Ajattelen monesti, että lapsena ja nuorena olen ollut paljon viisaampi. Haen usein lohtua lapsuuden mielenkiinnon kohteistani ja kirjoituksistani. Ihmettelen sitä ymmärrystä ja vaistoihin pohjautuvaa tietämistä, mikä minulla on ollut silloin. En todellakaan koe olevani henkisesti viisaampi nyt vanhempana. Olen kylläkin koheltanut menemään enemmän ja kerännyt maailmasta kokemuksia. Olen oppinut suojautumaan paremmin ja ehkä olemaan myös rohkeampi. Mutta oivaltaessani jotakin merkittävää, tuntuu aina siltä kuin palaisin samalle lähteelle, jossa lapsena alati leikin ja uin.

Nyt vanhempana tunnistan mieleni ahtaat tarinat, koska niistä on tullut vanhemmiten jo niin sietämättömiä ja varmaan myös siksi, ettei niitä lapsena ja nuorena ollut muodostunutkaan niin merkittävästi. Tollen ohjeet läsnäolon harjoitteluun on tässä iässä ehkä helpompi (ainakin näin lomalla) pitää mielessä. Youtubessa olen seurannut hänen kanavansa ilmaisversiota jo pitkään, mutta en ole arjessa juurikaan kuunnellut häntä. Se ehkä johtuu siitä, että imeydyn aina kollektiiviseen ylivireyteen ja Tollen energia tuntuu sieltä käsin sietämättömältä. Nyt lomalla olen eri energiassa ja en koe ärtymystä Tollesta.

Lapsuuden lähteellä olemista miettiessäni mieleeni tunkee sinisilmäisyyden käsite. Olla hyväuskoinen. Sellainen, jota pidetään herkästi tyhmänä. Joka on helppo harhauttaa uskomaan jotain mikä ei ole totta. Olen elämäni aikana saanut usein kuulla olevani liian sinisilmäinen. Myös potilastyössä välillä olen pohtinut käsitettä. Etenkin havahtuessani siihen, että käsitykseni potilaasta on saattanut olla paljon toisen käsityksestä poikkeava.

Minulla on nuorempana ollut taipumus uskoa ihmisistä ennemmin hyvää kuin pahaa. Oli helpottavaa kuulla kerran erään lääkärin sanovan minulle, että on pelkästään hyvä asia, että uskot potilaaseen ilman epäilyksen häivää. Hän sanoi, että se tunne välittyy kyllä ihmiselle, ja jos hoitaja ei usko, että potilas pystyy esimerkiksi muuttamaan jotakin itselleen vahingollista tapaa, kuinka potilas voisi itsekään uskoa siihen kykenevänsä. 

Luulen, että sinisilmäisyys on paljon suojannut minua ja myös muita ihmisiä lähelläni. Siihen liittyy kiinteästi se, että voi antaa asioiden jäädä, voi irrottaa niistä, olla pohtimatta niitä sen enempää. Mutta jo pieni hetki, jossa ihminen kokee, että toinen uskoo minusta hyvää ja luottaa minuun, vahvistaa sitä, että haluaakin toimia yhteisen hyvän eteen ja ihmisolentona on helpompaa olla. 

En ole varma enää lainkaan olenko menettänyt taitoni olla sinisilmäinen vai onko se edelleen osa minua. Panostaessani läsnäolon harjoitteluun tämä tuntuu nyt tärkeältä. Haluaisin palata siihen sinisilmäisyyden tilaan, jossa kaikki hyvään uskominen virtasi minusta vilpittömästi yrittämättäkin. 

Tulla lapsen kaltaiseksi. Tämä kuulostaa tutulta henkiseltä opetukselta.  

Kasvot peilissä

Unessa tapahtui niin, että sen jälkeen ihminen kulkiessaan ja katsoessaan peilistä, näki aina sen toisen kasvot omiensa sijaan. 

Se tuntui kauhistuttavalta minusta. 

Jotenkin tämä kaikki oli seurausta jostakin, joka ei mennyt niin kuin olisi kuulunut. Oli toimittu väärin.

En ymmärtänyt miten tilanteessa olisi voinut toimia toisin, mutta tiesin, ettei asiat menneet niin kuin oli tarkoitettu ja siksi heijastukset muuttuivat. 

 Vai oliko unessa koskaan ollutkaan kykyä nähdä omia kasvojaan?

Mitä se merkitsee, että aina peiliin katsoessa näkeekin toisen ihmisen kasvot? 

Millainen maailma olisi, jos näkisimmekin heijastuksissa aina omien kasvojemme sijasta toisen ihmisen kasvot. 

Tai näkisimme toisen eläimen kasvot. 

Onko meidän koskaan ollutkaan tarkoitus tuijotella omia naamojamme näin paljon?

Ehkä uni ei ollutkaan kauhistuttava. 

Jos peilien sijasta voimmekin aidosti nähdä itsemme ainoastaan toisen ihmisen kasvojen kautta. 

Hermoston kauneus ja vastustuksesta hellittäminen

Uusi päivä ja ikiaikainen aurinkomme <3

Olin Tallinnassa terveysmuseossa, Estonian Health Museum'ssa. Mieleenpainuvinta minulle oli hetki, kun tuijottelin lasivitriiniin levitettyä ihmisen hermostoa. Hermosto irroteltuna ihmisestä, levitettynä siihen lasin taakse kuin mikäkin lankakerän ja meduusaeliön sekoitus. Kuin kuivattu kalanruoto, monimutkaisempi ja pehmeämpi tietenkin. Katselin pieniä rönsyileviä lankoja, jotka luovat yhteistyössä kehon ihmeellisten muiden kudosten ja systeemien kanssa myös intuition kokemuksen. Miten ihmeellinen ihminen! Saan elää tällaisessa kehossa, joka on käsittämättömän monimutkainen ja luotu toimimaan ja selviytymään tällä maapallolla. Ihmetys ja kiitollisuus.

Olen viime päivinä pohdiskellut paljon ylimielisyyttä. Olen kokenut sen jyräävänä energiana ja kokenut, ettei minulla ole suojausta sitä vastaan. Vetäydyn nopeasti. Olen pohtinut ylimielisyyden käsitettä ja tätä taipumustani vetäytyä. Ylimielisyys voi olla etäistä ja passiivista, silloin se on helpompi kestää. Mutta jos se on aktiivista ja lähelle tunkevaa, sitä on vaikeampaa sietää. Omalle ylimielisyydelleni olen luultavasti sokea. Joka tapauksessa olen pohtinut vetäytymistäni. En vain osaa toimia toisin. Ja se johtuu todennäköisesti sellaisesta lasivitriinin sisälle vangitusta olennosta, jonka kruununa on aivot, joka asuu sisälläni ja päättää paljolti puolestani. 

Haaveilen aina siitä, että olisin sellainen elokuvien itämainen zen-tyyppi. Aina tietoinen, maadoittunut, rauhallisuuden tilasta asioita kokeva. Mutta en ole, ainakaan vielä. Nyt kesäloman ansioista olen rauhan tilassa, jossa pohdintaa ja kirjoittamisen tarvetta syntyy. Loman päätyttyä toivon jälleen, että pystyisin säilyttämään rauhan tilani arjessa, mutta tavallisesti se ei onnistu. Arki on rytmiltään sellaista, että siltä lasivitriiniin vangitulta olennolta vaaditaan toimintaa, jotta asiat tulevat hoidetuksi. Maapallo ei ole koskaan ollut helppo paikka pysyä hengissä. Tai helppo paikka emolle suojata jälkeläisiään. Siltä pohjalta kehoni on suunniteltu. Ja nykymaailman perkeleellinen häly ja ylivirittyneet olennot, joiden laumaan kuulun, halusin tai en, eivät tuo helpotusta.

Nyt pyöritellessä näitä teemoja mielessä, en voi olla ajattelematta synnyttämistä. Miten tuntuikaan voimaannuttavalta silloin, kun lopulta oivalsi mitä on olla vastustamatta supistuksen tuomaa kipua. Elämä tapahtuu minussa (vauva on sisälläni ja kehoni luo supistuksen synnyttämisen vuoksi ilman, että tietoinen mieleni on osallistunut prosessiin millään tavalla). Opin kolmannen lapseni syntyessä intuitiivisesti hellittämään vastustamisen sijaan ja silloin oli paljon  helpompaa olla. Pystyin luottamaan siihen, että tämä ihmeellinen kehoni kokonaisuus toimii parhaakseni. 

En voi estää vetäytymistäni, se on niin vahva tarve. Tarvitsen piilon tuomaa suojaa välillä hyvinkin voimakkaasti. Vaikka analysoisin asiaa loputtomiin, en ehkä saisi koskaan vastausta siihen miksi en pysty muuhun. Ja voihan olla, että se on ainoa oikea tapa toimia tietyissä tilanteissa. Voisinko elämässä aktiivisemmin kunnioittaa kehoni viisautta, olla lempeän myötätuntoinen tätä kaunista ja ihmeellistä systeemiä kohtaan, joka tekee kaikkensa hyväkseni? Kun se ohjaa minut piiloon, menisin mukisematta. Voisin aidosti rauhoittua siitä ymmärryksestä, että kehoni on aivan mieletön itse itseään parantamaan kykenevä, elämää synnyttävä, rakastamaan kykenevä systeemi. Elämän luonne on myös tuottaa kipua ja häpeää ihmiselle. Vaikka tekisin mitä, en voisi estää näitä kokemuksia. Ne tulevat vyörymään lävitseni ja nujertamaan minut aika ajoin. Elämän luonne on myös olla palautuva. Tunne kestää aikansa ja sitten se alkaa helpottamaan. Ehkä on ihan viisasta olla piilossa/turvassa silloin kun sinne ohjataan.

Intuitiosta, oivalluksen hetkistä ja tekoälystä

Minulla on muistoja mielessäni hetkistä, jolloin olen kokenut sisäisen oivalluksen. Muistan paikan missä olen ollut. Mielissämme pyörii paljon ajatuksia arjessa jatkuvasti. Mitäköhän aivoissa tapahtuu vahvan oivalluksen syntyessä? Oivallus ei käsittäkseni useinkaan tapahdu tietoisesti ongelmaa ratkaisemaan pyrkimällä. Se vain syntyy, se on vahva ja siitä jää muisto.

Nyt olen palannut muistelemaan yhtä rakkaimman oivalluksen syntyhetkeä. Hahmotin kontrollin ohjaamisesta luopumisen ja intuition ohjaamana tekemisen helpotuksen. Työskentelin hoivakodissa. Kaikki, jotka ovat tehneet tehostetussa palveluasumisessa työtä (tavallisimmin) muistisairaiden ihmisten parissa, tietävät työtaakan voivan olla järjetön. Työ on vaativaa psyykkisesti ja siinä saa olla liikkeessä koko ajan (mitä kaipaan eniten nyt kun pääasiassa istun työpäiväni läpi).

Olin varmaan oivallukseni syntyessä ollut aika paineisessa paikassa. Olin huolissani tulisivatko kaikki tärkeät asiat hoidetuksi. Olin yrittänyt rakentaa mieleeni karttaa tai kaavaa, jonka mukaan tekisin työt. En enää muista, että millaisen kyhäelmän olin pyrkinut mieleeni luomaan. Ehkä sellaisen, jossa tekisin huonejärjestyksessä asian kerrallaan läpi. Näin vapautuisin huolesta, kun noudattaisin tietynlaista kaavaa.

Siinä hoivakodin pienen asumisyksikön käytävällä yhtäkkiä oivalsin, että arki elää ja minun on elettävä siinä mukana. Oivalsin kuinka minun pitää tehdä työtä ja voin yhtälailla luottaa ja levätä siinä liikkeessä, joka on ennakoimaton ja mitä en voi kontrolloida. Kun liikun ja elän mukana, se on vapauttavaa. Tunne oli ihana ja rauhoittava. Kontrolli kipristyi pienen pieneksi ja jäi hyvään paikkaan elämään työtavassani tehdä aika ajoin tsekkauksen huonejärjestyksen turvin palauttaen mieleeni jokaisen ihmisen, joka oli minun vastuullani. Olin paikoillani ja kävin heidät mielessäni läpi. Näin hahmotin kenet olin viimeksi nähnyt, kuka meni mihinkin suuntaan, kuka saattaisi tarvita eniten nyt pientä kurkkausta, että kaikki on hyvin. Luotin intuitiooni. Sen ohjaus oli tehoiltaan huikea. Mieleeni nousi aina mitä piti tehdä, saatoin luottaa siihen. Se on työvälineenä kevyt, joustava ja oikea-aikainen. Pohdin miltäköhän tämä oivallukseni kuvaus vaikuttaa lukijasta. Minulle se oli merkittävä hetki, jolloin olen hahmottanut intuition ja kontrollin voimasuhteet ja tasapainon. 

Tänään unen ja valveen rajamailla mieleni pyöritti nykyistä työtäni, johon tekoäly on tullut osaksi. Terapeuttiset keskustelut ja niiden kirjaaminen ovat työtä, johon tekoäly on nyt pujahtanut mukaan. Se osaa loihtia sanoja ilmoille ja koota keskusteluista yhteenvedon, jonka laatua olen viime päivinä hämmästellyt. Asiat muuttuvat nopeasti ja olen taas sellaisessa tilassa, jossa koitan hengästyttävästi muuttuvien asioiden keskellä hahmottaa, että mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitäisi ajatella? Millaisen mielipiteen muodostaisin tai jättäisin muodostamatta? En voi muodostaa jotakin, joka ei muodostu. Todellisuuden muoto muuttuu jo toiseksi ennen kuin saan nostettua silmälasit nenälleni.

Siksi kaiketi palasin hoivakotiin muistelemaan oivallukseni syntyhetkeä mielessäni. Työmäärä oli tällöin liian suuri, muistisairaiden ihmisten toiminta välillä ennakoimatonta. Jos sain työparikseni psyykkisesti huonosti voivan hoitajan, joka aiheutti enemmän harmia kuin ratkaisuja, työpäivä oli entistä kaoottisempi. Kuitenkin työpäivät aina rullautuivat läpi, kun piti mielessään ihmiset, joita varten siellä oli. Ankkurimaisesti kävin heidät mielessäni läpi ja annoin intuition ohjata toimintaani. Voinko nytkin toimia samoin? Työni on nyt erilaista. En saa ihmisiin samanlaista kosketusta kuin hoivakodissa. Ehkä en saa tästä intuition ohjaukseen luottamisesta apua nyt. 

Olen jo aikaisemmin tuskastellut sitä, että auttamisen systeemimme olettaa, että keskustelemalla ihmisen kanssa, voimme auttaa häntä mielenterveysongelmissa. Jos äkkiä veikkaisin, niin sanoisin, että sanoilla voimme tehdä paljon pahaakin, mutta jos onnistuisimme muodostamaan aina oikeat lausekokonaisuudet, auttamistehomme ainoastaan keskustelemalla on auttamiskapasiteetistamme ihmisenä auttaa toista ihmistä käytännössä vain 5-30%. Tämä on minun uskomukseni. En olisi yllättynyt, jos se olisi vain 2 %. Mutta yli 30:n se ei varmasti ole.

Nyt, kun tekoäly osaa loihtia ilmoille sanat ja tehdä yhteenvedot, niin mitä minulla on hoitajana sellaista, johon se ei pysty? Pohtiessani tätä tunnen nyt yllättäen innostuksen virtaavan kehoni läpi. Tekeekö tekoäly meille näkyvämmäksi sen mitä me olemme ihmisinä, kun emme jää sanojen taakse? Onko minun nyt sairaanhoitajana käännettävä tai tarkennettava katseeni siihen missä tekoäly ei toimi tai tee mitään? Mitä ovat ne tavat ja keinot, jotka sisältyvät siihen 98-70%:iin, jota sanat eivät määritä?